Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta

Suomi epäkuntoon, osa 2: SSS-hallituksen työpolitiikka ja kaksinaismoraali

Virheellisen talouskäsityksen ohella Sipilän hallituksen keskeisiin ongelmiin kuuluu selvä kaksinaismoraali. Hallitusohjelman korkealentoisessa ja konsulttihenkisessä johdantoluvussa (Suomen tulevaisuuden visio: Suomi 2025 – Yhdessä rakennettu) puhutaan luottamukseen, kunnioitukseen ja yksilönvapauteen perustuvasta Suomesta, jossa koetaan yhteenkuuluvuutta ja välitetään toisista. Käytännössä hallituksen suunnitelmista huomaa, että tämä koskee vain tiettyjä suomalaisia. Vakituisissa palkkatöissä tai yrittäjänä toimivia kohdellaan täysin eri tavalla kuin meitä jotka olemme vakituisen ansiotulon ulkopuolella. Vapaus ja luottamus koskee vain niitä, jotka ovat omaksuneet talousjärjestelmämme niin hyvin että pystyvät olemaan mukana sen tuotantokoneistossa ongelmitta.

Näkyvimmät hallitusohjelman kritiikit ovat keskittyneet siihen, että ”yhteisissä säästötalkoissa” ei tosiasiassa ole mitään yhteistä: köyhät ja huono-osaiset pakotetaan mukaan, rikkailta ja hyväosaisilta pyydetään kauniisti. Samanlainen kaksinaismoraali näkyy myös hallituksen tavoitteissa purkaa normeja ja byrokratiaa, kuten  esim. vasemmistoliiton kansanedustajat Kontula, Sarkkinen ja Andersson ovat huomauttaneet. Räikein esimerkki tästä on liitteessä 4 (s. 10, asuntopolitiikka): valtiorahoitteisten asuntojen asukkaiksi halutaan ainoastaan köyhiä. Asukkaiden tulot aiotaan tarkistaa 5 vuoden välein ja irtisanoa niiden vuokrasopimukset, joilla on liian isot tulot. Vastaavasti asumistukea on tarkoitus myöntää vain sen verran, mitä paikkakunnalla mahdollisesti olevien valtion rahoittamien asuntojen vuokra on. Tässä siis halutaan luoda täysin uusi byrokratian mekanismi ja normiviidakko lisäämään tarpeetonta paperityötä!

SDP:n Antti Lindtman ja vihreiden Anni Sinnemäki ovat huomauttaneet, että tämä jos mikä luo kannustinloukun, josta hallitus nimenomaan väitti haluavansa eroon (hallitusohjelman s. 13: ”työn vastaanottamista estäviä kannustinloukkuja puretaan ja rakenteellista työttömyyttä alennetaan”): ei kannata vastaanottaa töitä, koska sitten menettää kotinsa. Tällainen politiikka johtaa myös gettoutumiseen, siihen että köyhille ja rikkaille muodostuvat omat kaupunginosansa, mistä seuraa yhteiskunnan entistä voimakkaampi eriarvoistuminen ja yhteiskuntarauhan järkkyminen.

Myös työttömyystukeen halutaan lisätä byrokratiaa:

Hallitus valmistelee […] työttömyysturvan uudistuksen, sisältäen työn vastaanottovelvoitteen tiukentumisen sekä velvoitteen osallistua aktivointitoimenpiteisiin”

Mitä enemmän työttömyyteen liittyy velvoitteita, sitä enemmän tarvitaan myös valvontaa, eli lisää byrokratiaa ja normeja. Eikä tässä mistään kannustamisesta ei ole kyse, vaan pakottamisesta. Työttömiä halutaan nöyryyttää entistä enemmän pakottamalla heidät toinen toistaan tehottomampiin ”aktivointitoimenpiteisiin”. Todennäköisesti tämä tarkoittaa kuntouttavaa työtoimintaa, eli ilmaista pakkotyötä. Palkka korvataan sosiaaliturvalla samalla kun työnantaja säästää palkkakuluissa ja käärii itse kaikki voitot.

Pamfletissanikin sanoin, ettei minulla ole sinänsä mitään  sitä vastaan, että tekisin töitä tuolla kuntouttavan työtoiminnan tulotasolla, eli työmarkkinatuki + 9 e/pv. Siinä on ihan tarpeeksi rahaa minun tarpeisiini – aina kun olen ollut palkkatöissä, olen kokenut että minulla on liikaa rahaa. Käytännössä asiat ovat kuitenkin toisin: haluan tehdä töitä vapaaehtoisesti, riippumatta siitä onko se palkka- vai muuta työtä. Haluan myös olla työtehtävissä jotka vastaavat omaa osaamistani ja mielenkiintoani, koska silloin koulutuksestani on suurin mahdollinen hyöty yhteiskunnalle. Haluan, että tekemäni työ tuottaa yhteistä hyvää, ei jonkin yrityksen yksityistä voittoa. Siksi haluan tehdä töitä ainoastaan julkisella sektorilla.

Tämä kaikki on tietysti mahdotonta mallissa jossa aktivointi on velvoittavaa (ts. pakkotyötä) ja julkinen sektori halutaan ajaa alas. Pakottaminen ei kuitenkaan kuulu yksilönvapauteen perustuvaan länsimaiseen sivistysvaltioon. Se tekee minusta vastahakoisen ja vihaisen, ja ennen kaikkea epäluuloisen omaa ”etuani” ajattelevia poliitikkoja ja viranomaisia kohtaan. Ongelmana on myös se, että pakkotyönä saa tehdä vain töitä, joista ei makseta palkkaa kenellekään (eli ei tarvita esim. minun vuosikaupalla hankkimaani ammattiosaamista), koska sitten ns. ”oikeiden työntekijöiden” työt olisivat uhattuna. Ja niinhän ne tietysti ovat julkisella sektorilla noin muutenkin, koska työttömyyttä vastaan taistelevan hallituksen mielestä julkisen sektorin työt ovat haitallista paskaduunia – paitsi tietysti silloin kun niiden tarkoituksena on työttömien kyykyttäminen.

Tämä kaikki kertookin syvästä epäluottamuksesta työttömiä kohtaan; työttömyyden ajatellaan olevan työttömän, ei työmarkkinoiden ominaisuus. Toukokuussa 2015 Suomessa oli 324 000 työtöntä; MOL:in sivuilla oli heinäkuun alussa 10 534 avointa työpaikkaa, eli siis parhaimmillaankin töitä on 3,2 %:ille työttömistä työnhakijoista. Loppujen 96,8 prosentin (n. 313 500 suomalaista) olisi ilmeisesti tarkoitus saada innovatiivisia bisnesideoita ja synnynnäistä yrittäjähenkeä ihan vain sillä, että heidän arjessa pärjäämisestään tehdään entistä vaikeampaa.

Omituinen yksityiskohta on myös hallitusohjelman maininta perustulokokeilusta, koska se on niin ristiriidassa kaiken muun ohjelman sisällön kanssa. Hallitus ajaa sosiaaliturvan vastikkeellisuuden lisäämistä, mikä on täydellinen perustulon vastakohta. Keskustalaisen e2-ajatuspajan Karina Jutilalla onkin perin omintakeinen käsitys perustulosta:

”Jos menet kokoaikaiseen työhön, saat maksimimäärän perustuloa. Jos autat vähän vaikkapa naapuruston vanhuksia pihatöissä, saat jonkin verran perustuloa.”

Tällainen malli perustuu siihen, että tukea annetaan sitä enemmän, mitä vähemmän sitä tarvitsee! Tämä on toki täysin yhteneväinen hallitusohjelman yleisen hengen kanssa: lisää niille joilla on jo tarpeeksi, vähemmän niille joilla ei ole tarpeeksi nytkään. Perustulon kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Läpi hallitusohjelman näkyy selvästi se, mitä vihreiden Erkki Perälä kutsuu nettomaksajan moraaliseksi närkästykseksi: nämä mainitsemani vakituisesta ansiotulosta nauttivat suomalaiset kokevat että he tekevät kaiken työn yhteiskunnassamme, mutta kaiken hyödyn tästä siitä vievät ne jotka eivät tee mitään ”tuottavaa” – heidän kustannuksellaan siis ”loisitaan”. Tämä kertoo korutonta kieltä Suomen viemisestä kohti itsekeskeistä ja epäsolidaarista luokkayhteiskuntaa. Kirjoitin pamfletissani laajemmin ns. loisimisen etiikasta, joten tässä vain tiivistän asian: tämä nettomaksajien käsitys yhteiskunnallisesta työn- ja vastuunjaosta on virheellinen.

Ansiotulo ei ole pääasiallisesti sen saajan omaa ansiota, vaan talousjärjestelmämme. Esim. myyjä ei ole mitään ilman hänen tuotteidensa ostajia – ei hän yksin mitään taloutta pyöritä. Siksi leikkauspolitiikkaa kritisoidaankin kokonaiskysynnän heikentämisestä: kun sosiaaliturvaa alennetaan, sen saajilla ei ole varaa ostaa yhtä paljon tuotteita kuin aiemmin. Rahaa on siis vähemmän kierrossa, eikä työssäkäyvillekään riitä enää yhtä paljon rahaa maksettavaksi palkkojen muodossa. Oikeastaan sillä ei olekaan merkitystä, onko hallituksen talouskäsitys oikea vai ei. Nettomaksajina itseään pitävät haluavat uskoa leikkauspolitiikkaan ja sen välttämättömyyteen, koska sitä voi käyttää tekosyynä sosiaaliturvan ja julkisen sektorin ideologiselle ja lyhytnäköiselle romuttamiselle.

Itsekeskeisyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin yksilökeskeisyys. Minä olen ehdottomasti individualisti ja yksilönvapaus on yksi korkeimmista eettisistä periaatteistani. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vain tietyillä ihmisillä on vapaus valita työnsä tai ansaita elantonsa rajoituksetta. Jokainen on oikeutettu vastikkeettomaan toimeentuloon, koska vain silloin ihminen voi todella olla vapaa. Oikeistoideologian mukaan ihminen voi toteuttaa vapauttaan vain ”vapailla” markkinoilla, vaikka ne tosiasiassa sitovat ihmisen toimimaan yksinomaan rahatalouden armoilla.

”Närkästyneet nettomaksajat” eivät koe kuuluvansa yhteiskuntaan vaan olevansa itsekseen pärjääviä yksilöitä. Mutta yksilö on osa yhteiskuntaa, hän on ympäristönsä summa. Nettomaksajat ajattelevat vain omaa yksityistä etuaan. Heidän mielestään veroja kannattaa maksaa ja julkista sektoria ylläpitää vain, jos he saavat itse siitä välitöntä hyötyä. Tosiasiassa he kuitenkin hyötyvät epäsuorasti myös sosiaaliturvasta, puhumattakaan julkisen sektorin ylläpitämästä infrastruktuurista ja suoremmista tuista.

Koska pienien tuloerojen yhteiskunnassa heikoimmassakin osassa olevien toimeentulo on taattu, ja heille tarjotaan aidot mahdollisuudet kehittää itseään ja parantaa taloudellista asemaansa, vallitsee yhteiskuntarauha. He kokevat olevansa samassa veneessä kaikkien muiden kanssa, ja ovat sitoutuneet yhteiseen yhteiskunnalliseen projektiin. Eli tehneet sen oikean yhteiskuntasopimuksen. Kun tätä hyvinvointivaltion perustaa nyt ryhdytään voimakkaasti murentamaan Sipilän hallituksen toimesta, tämä sitoutuminen ja suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunne heikkenee.  Se, että joitakin yhteiskunnan jäseniä pidetään ”loisina”, on täydellinen epäluottamuksen osoitus, joka aiheuttaa väistämättä vastareaktion: koska ”nettomaksaja” ei koe olevansa samassa yhteiskunnassa kuin minä, en minäkään pidä häntä saman yhteiskunnan jäsenenä. Olemme eri yhteiskuntaluokassa. Tästäkin käsitteestä kirjoitin laajemmin pamfletissani.

Ei lienekään sattumaa, että ainoat tahot, joille hallitus lupaa lisää rahaa, ovat armeija ja poliisi. Lisäksi poliisille halutaan antaa oikeus määrätä korkeintaan kahden vuoden vankeusrangaistuksia, sen sijaan että juttu kävisi käräjäoikeudessa. Ei tarvitse olla edes vainoharhainen miettiäkseen, että ehkä nämä linjaukset ovat tarkoituksella nimenomaan hallitusohjelmassa, joka leikkaa niin rajusti yhteiskunnan heikoimmilta. Kun raivostuneet kansalaiset sitten lähtevät osoittamaan mieltään leikkauksia vastaan ja mielenosoituksessa tapahtuu jotain pientä, poliisit voivat mukavasti passittaa kaikki väärää mieltä olevat suoraan vankilaan! Ei turvallista yhteiskuntaa luoda pelkillä aseilla, vaan tarvitaan myös sosiaalista turvallisuutta, jota Sipilän hallitus kuitenkin haluaa tuhota suurella innolla.

Kun tähän vielä yhdistää Sipilän mafiamaisen taipumuksen kiristykseen (”hyväksykää tämä sanelemani yhteiskuntasopimus tai köyhiltä leikataan 1,5 miljardia!”), niin on ilmeistä että tämän hallituksen tärkein hallitsemisväline on pelko. Eikä pelon pohjalta ei rakenneta yhteiskuntaa, joka perustuu yhteenkuuluvuuteen ja luottamukseen. Sipilän johdolla siis puhutaan yhtä ja tehdään jotain ihan muuta. Toivon, että kaikesta pelottelusta huolimatta vuodesta 2015 tulee aktiivinen lakko- ja mielenosoitusvuosi. Elokuun 22. päivä voi aloittaa suurmielenosoituksella Helsingissä. Nyt on korkea aika raivostua, ja antaa sen kuulua, koska vapaata ja hyvinvoivaa yhteiskuntaamme ei saa uhrata populistisen pelottelun varjolla!

Alexander "ei ole olemassa paskaa työtä" Stubb kesäkuussa 2014. Markus Jokela / HS

Suomi epäkuntoon, osa 1: Sipilän hallitusohjelman mädät perustukset

Ensimmäisenä ilmoitusluontoisia asioita:

Pamflettini Kokemuksia palkkatyön ulkopuolella on nyt luettavissa myös tällä sivustolla, lukukohtaisesti omiin sivuihinsa jaoteltuna. Pamfletille on tulossa myös jatkoa: pääsin melkein heti sen julkaisemisen jälkeen määräaikaisiin töihin, joista inspiroituneena olen ryhtynyt kirjoittamaan uutta pamflettia otsikolla Kokemuksia palkkatyöstä.

On siis useitakin syitä herättää tämä blogi henkiin: minulla on nyt aiempaa enemmän kokemusta suomalaisista työmarkkinoista, ja nyt kun olen taas työtön, minulla on myös aikaa ja voimia jakaa se teidän kanssanne. Tärkein syy suuni avaamiselle tulee silti ulkopuolelta: Sipilän hallituksen työlinjauksista.

Sipilän hallitusta on kritisoitu harvinaisen aggressiivisesti, mikä on täysin perusteltua, koska kyseessä on rakentavasta keskustelusta kieltäytyvä ja asiansa todella huonosti tunteva hallitus. Tässä bloggauksessa pääasiallisena kritiikin kohteena minulla on hallitusohjelma, joka toki tekisi mieli käydä järjestelmällisesti läpi ja tuoda kaikki sen lukuisat ongelmakohdat esille. Tässä ei kuitenkaan ole siihen tilaa, joten keskityn siihen vain osittain.

Varsinainen pääasiani on hallituksen työpoliittisissa linjauksissa, koska se on tämän blogin teema ja aihepiiri, josta itselläni on eniten henkilökohtaista kokemusta. Pääsen siihen kuitenkin vasta tämän postauksen toisessa osassa, koska ensin on käsiteltävä hallitusohjelman suurinta ongelmaa, joka lävistää sen alusta loppuun. Suurin osa ohjelman heikkouksista johtuukin juuri tästä pohjalla olevasta syystä: oletuksesta, että nyt kaavailtu leikkauspolitiikka on väistämätöntä – välttämätön paha, joka nyt vain on yksinkertaisesti pakko tehdä. Eikä siitä saa keskustella.

Tosiasiassa Sipilän hallituksen leikkaushalut perustuvat lähinnä kahteen lähteeseen: valtiovarainministeriön selvitykseen ja Sipilän mielikuvitukseen. VM on oman mielipiteensä kanssa varsin yksin – hallituksen linjaa kannattavat heidän lisäkseen lähinnä liikepankkiirit ja yritysjohtajat. Eli ihmiset joilla on oma lehmä (yksityinen voitontavoittelu) syvällä ojassa. Heiltä tulee vaatimus 6 miljardin ”sopeutustoimista”, joita ennen vaaleja kannatti vain kokoomus – perusuomalaisten ja keskustan leikkaushalut jostain syistä moninkertaistuivat vaalien jälkeen. Tämän lisäksi Sipilä veti omasta hatustaan 4 miljardin lisäleikkaukset, jotka tulevat ”kestävyysvajeesta”. Tietääkseni Sipilä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa esittänyt tälle väitteelle mitään perusteita, joten voin vetää vain sen johtopäätöksen, että hän on heittänyt sen lonkalta ihan itse.

Puolueettomista taloustieteilijöistä valtaosa on kuitenkin sitä mieltä, että leikkaukset ovat Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa pahin asia joka voidaan tehdä. Hallituksen talousajattelun ovat kyseenalaistaneet mm. Mika Pantzar, Pertti Haaparanta, Matti Tuomala, Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Ulkomaalaisista taloustieteilijöistä eurooppalaista kurjistamispolitiikka on näkyvimmin kritisoinut jo pitkään Paul Krugman, jonka mukaan Suomen talouden keskeinen ongelma on kuuluminen euroon, eikä suinkaan ”kestävyysvaje”, ”liian suuri” julkinen sektori tai velan ”iso” osuus bruttokansantuotteesta.

Suomesta tulikin (viimeistään) eduskuntavaalien alla talouspoliittisesti yhden totuuden yhteiskunta. Valtiovarainministeriön totuuden. Taloustiede ei kuitenkaan ole luonnontiede, jossa tietyt ”lainalaisuudet” voidaan melko isolla varmuudella esittää, vaan yhteiskuntatiede, jossa tulkitaan ihmisten toimintaa eri näkökulmista. Taloustieteessä on siis monta eri koulukuntaa, jotka voivat samanaikaisesti olla jossain määrin oikeassa/väärässä. Siksi talouspolitiikkakin on aina avoinna kyseenalaistamiselle ja vaihtoehdoille.

Hallituksen tulkinta Suomen taloudesta kompastuu silti täydelliseen epätieteellisyyteen: siihen, että ne pitävät sitä kotitalouteen tai yritykseen verrattavissa olevana taloudellisena toimintana. Tämä vihreiden kansanedustaja Touko Aallon kotitalousajatteluksi nimeämä väärinkäsitys ei sinänsä yllätä, koska Sipilä on liikemies, jolla on kokemusta yritysten menestyksekkäästä johtamisesta. Ongelma vain on se, että valtio ei ole yritys. Sen olemassaolon pääasiallinen syy ei ole voiton tuottaminen vaan sen kansalaisten hyvinvoinnin edellytyksistä huolehtiminen. Siksi sitä on täysin virheellistä johtaa samoin kuin yritystä. Tai kotitaloutta. Tavoitteet ja keinot ovat täysin erilaiset.

Koska en itse ole taloustieteilijä, en välttämättä osaa havainnollistaa valtion ja yrityksen talouden eroja kovin hyvin. Yritän silti. Selkeitä eroja ovat ainakin se, että valtio leikkaa aina myös tulojaan kun se leikkaa menojaan, ja se, että valtiolla on jossain määrin valtaa muokata talousjärjestelmää, jossa se toimii. Ratkaisevaa on tietysti myös julkisen talouden erilainen suhde velkaan: valtion ei tarvitse varsinaisesti pelätä velkaantumista, ja koko talousjärjestelmämme toiminta perustuu siihen että julkinen sektori voi ja saa ottaa velkaa. Ongelmana on lähinnä velanhoitokulujen (pääasiasiassa korkojen) mahdollinen kasvu, joka saadaan estettyä hyvällä luottoluokituksella. Se on Suomella parhaassa AA(A)-luokassa, joten parempaa aikaa lisävelan ottamiselle ei voi kuvitella. Kuten ruotsalaisen finanssitalon SEB:n pääekonomisti Robert Berqvistkin viime viikolla sanoi, Suomen velka on itseasiassa hyvin hallinnassa, ei vaarallisen suuri.

Tämän pohjalta on siis perusteltua sanoa, että hallituksen kaavailemille leikkauksille työttömyysturvaan (tai mihinkään muuhunkaan), ei ole mitään väistämätöntä syytä. Niiden tekeminen on tietoinen valinta, jolle on myös vaihtoehtoja. Parempia vaihtoehtoja.

Seuraavassa osassa keskityn tarkemmin Sipilän hallitusohjelman työttömyyttä koskeviin linjauksiin.

Kuva: Jussi Nukari / Lehtikuva

Taistelu sosiaaliturvasta on taistelua arvoista

Kokoomuslaiset ovat jälleen vauhdissa: puolueen eduskuntaryhmän tuore puheenjohtaja Arto Satonen julkaisi viikko sitten kirjan Hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoppi – 16 murrettua myyttiä, ja sen turvin päässyt möläyttelemään julkisuudessa monenlaisia myyttejä. En tiedä mitä kirjassa lukee, koska se ei ole ilmaiseksi kaikkien luettavissa – miten kätevä tapa sulkea maksukyvyttömät ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta! Käsittelen siis tässä Satosen näkemyksiä sen kautta mitä hänen nettisivuiltaan ja uutisista osaan tulkita.

Lehdistössä parhaiten esiin on päässyt Satosen ajatus työajan pidentämisestä, jota käsittelevä kolmas luku löytyy kuitenkin netistä, ilmeisesti saamansa julkisuuden vuoksi. Itse keskityn tässä ”myyttiin” siitä että ”vastikkeellinen työttömyysturva olisi ihmisarvoa alentavaa”. Väitteen paikkaansa pitävyys riippuu tietysti hyvin pitkälti siitä mitä vastikkeellisuus tarkoittaa. Tuossa  uutisessa Satonen kuulostaa melkein siedettävältä: ”jokainen työttömyyskorvausta saava antaa jotain vastikkeeksi saamastaan tuesta”. Sana jotain on mukavan epämääräinen ja monitulkintainen. Jos työtön saa itse täysin vapaasti päättää mitä tuo ”jotain” on, hänen ihmisarvonsa ei vastikkeellisuuden myötä välttämättä kärsi.

Mutta emme elä sellaisessa maailmassa: tämä ”jotain” olisi aivan varmasti ainoastaan jotain, minkä elinkeinoelämän lobbarit, työmarkkinajärjestöt ja oikeistolaiset moraalipoliisit voivat hyväksyä. Eli nöyryyttäviä ja merkityksettömiä töitä tyyliin risusavotta tai marjanpoiminta. Varsinkin itseni kaltaisen korkeasti koulutetun työttömän ihmisarvoa alentaa melkoisesti noin roimasti oman pätevyyden ja potentiaalin alapuolella tapahtuva nöyristely. Ottaen huomioon kuinka ahkerasti talouselämän johtajat ja kokoomus puhuvat innovaatio-Suomesta, on omituista kuinka vähän korkeakoulutettuja arvostetaan.

Satonen väittää murskaavansa myyttejä, mutta samalla ylläpitää toisia myyttejä, kuten tätä: ”pitkään jatkunut vastikkeeton työttömyysturva syrjäyttää yhteiskunnasta”. Meillähän ei siis ole vastikkeetonta työttömyysturvaa ollut koskaan olemassakaan, joten väite on melko lailla spekulatiivinen. Satonen ei ole ilmeisesti edes koskaan elänyt työmarkkinatuella, joten mistä hän tietää passivoiko se? Toivottavasti hänen kirjassaan on perusteelliset ja luotettavat lähteet.

Toki työttömyyden pitkittyessä työllistymisestä tulee entistä vaikeampaa, mutta esimerkiksi käsitys siitä, että halu työllistyä heikkenisi työttömyyden pitkittyessä, on osoittautumassa nimenomaan myytiksi. Ja kuten Satonen nettisivuillaan väittää uskovansa, yhteiskunnan toimintaan voi osallistua monella muullakin tavalla kuin hakemalla ja tekemällä palkkatöitä:

”Yritteliäisyys laajasti ymmärrettynä sisältää muutakin kuin yrittäjyyden ja yrittäjämäisen toimintavan (sic) palkansaajana. Siihen kuuluu myös yhteiskunnallinen aktiivisuus ja osallistuminen toimintaan, josta koituu hyötyä muillekin kuin itselle ja lähipiirille. Yritteliäisyyttä on kaikenlainen yleishyödyllinen vapaaehtoistyö, jota ihmiset tekevät suurella sydämellä vaikkapa urheiluseuroissa ja erilaisissa järjestöissä.”

Palkkatöistä syrjäytyminen ei tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.

Työmarkkinatuesta tekee nykyään vastikkeellista esimerkiksi se, että saajan on oltava työmarkkinoiden käytettävissä lyhyelläkin varoitusajalla, eikä hän saa tehdä työmarkkinoita vääristävää vapaaehtoistyötä – esimerkiksi tehtäviä ”jotka normaalisti tehdään työsuhteessa” (erotuksena Satosen mainitsemasta ”yleishyödyllisestä vapaaehtoistyöstä”, joka ei sotke markkinoiden toimintaa).

Pitkään jatkunut vastikkeellinen työttömyysturva – ei työttömyys – on kyllä syrjäyttänyt minua: työttömyyteni alussa jatkoin opiskeluajoilla alkaneita vapaaehtoistöitä eri organisaatioissa, mutta työttömyyden edetessä olen pikkuhiljaa jättäytynyt näistä puuhista pois, koska olen alkanut (esim. Eija Partasen tapauksen myötä, ks. Linkkejä ja lähteitä) pelätä, että aktiivisuuteni nimenomaan vie minulta työttömyysturvan. Se, miten pitkään jatkunut vastikkeeton työttömyysturva vaikuttaisi passiivisuuteeni, on siis täysi kysymysmerkki. Ainakin nykyisessä työttömyysturvassa minua passivoivat vain ja ainoastaan sen ehdolliset ominaisuudet – juuri ne asiat jotka tekevät siitä vastikkeellista.

Työttömyysturva siis toden totta passivoi, mutta ei niillä tavoilla joilla yleisesti oletetaan, kuten tästä perusteellisesta kolmiosaisesta bloggauksesta selviää:

Osa 1: Miksi työttömyys halvaannuttaa
Osa 2: Osuuskunnat
Osa 3: Oman elämänsä toimitusjohtajat

Hienon työn tehneelle kirjoittajalle inspiraatio tuli TE-toimiston epäinhimillisestä mielivallasta kertovasta Ylen uutisesta: Kolme työtuntia kuukaudessa teki yrittäjän – työttömyyskorvaus evättiin.

Tiivistelmänä näistä linkeistä: TE-toimiston nimetön raati voi tulkita lähestulkoon minkä tahansa työttömän toimeliaisuuden yrittämiseksi ja itsensä työllistämiseksi; päätöksistä ei voi valittaa (koska ne eivät ole teknisesti päätöksiä vaan ”työvoimapoliittisia lausuntoja”), eikä näillä lausunnoilla ole mitään yhtenäistä linjaa, koska jokainen tapaus käsitellään yksilöllisesti ja salaisesti. Työtön ei voi koskaan tietää etukäteen onko hänen toimintansa sallittua vai ei; se voi selvitä vasta siinä vaiheessa kun on liian myöhäistä tehdä asialle mitään, ja työmarkkinatuki voidaan katkaista seinään ilman ennakkovaroitusta. Se ei vaikuta asiaan mitenkään, saako työtön kyseisestä toiminnasta tuloja vai ei. Eija Partasen tapauksessa työttömyystuen katkaisemiseen riitti kahvin tarjoilu ilmaisena vapaaehtoistyönä ystävän kierrätyskeskuksen avajaisissa.

Jos nuo linkit luettuaan kuvittelee, että työttömyysturva passivoi siksi että se on ”vastikkeetonta” tai siksi että se on liian iso, elää jossain rinnakkaistodellisuudessa: se passivoi vain ja ainoastaan koska TE-toimistolle on annettu tyrannimainen mielivalta pompottaa työttömiä täysin ennakoimattomilla tavoilla, jotka saavat jokaisen omaa parastaan ajattelevan työttömän tukahduttamaan kaiken aktiivisuutensa, intohimonsa ja oma-aloitteisuutensa ainoan tulonlähteensä menettämisen pelossa. Työmarkkinatuki ei ole helppoa rahaa, jota saa vaikka istuisi kotona tekemättä mitään: se on tuki, jota saa ainoastaan  jos istuu kotona tekemättä mitään. TE-toimiston sääntöjen noudattaminen vaatii huomattavasti enemmän työtä kuin niiden jättäminen omaan arvoonsa, ja pakkolaiskottelu on kutakuinkin yhtä epämiellyttävää kuin pakkotyö.

Lopulta kysymys sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta tai vastikkeettomuudesta ei kuitenkaan ole käytännöllinen vaan moraalinen. Kyse ei ole siitä mitkä ovat sosiaaliturvan kansantaloudelliset vaikutukset, vaan siitä mikä kenenkin mielestä on ”oikein” tai ”väärin”. Ei perustuloakaan oikeasti vastusteta siksi, että se uhkaa kansantaloutta (vastikkeeton sosiaaliturva on sen verran hypoteettinen idea, että kokemuksia sen vaikutuksista ei juuri ole), vaan siksi että vastikkeeton toimeentulo on monen mielestä moraalisesti väärin. Kuten Yle kertoo: ”Perustuloa [Satonen] vastustaa, koska se antaisi moraalisesti väärän signaalin siitä, että jotenolo (sic) olisi hyväksyttävää” (korostus omani). Ei sillä ole merkitystä aktivoiko perustulo, se nyt vain on yksinkertaisesti Väärin.

Satonen onkin kokoomuslaiseksi poikkeuksellisen avoin tästä ideologisuudesta: jopa vanha kunnon luterilaisen työn etiikka mainitaan hänen nettisivujen Arvot-osiossa, jonka alaotsikko ”politiikka lähtee arvoista – tässä minun arvoni” poikkeaa kokoomukselle ominaisesta asiat ylösalaisin kääntävästä uuspuheesta. Kokoomuksen suosion yksi avaintekijä on ollut tämä ideologisuuden häivyttäminen ja leikkauspolitiikan normittaminen luonnonlakimaiseksi välttämättömyydeksi. Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb kutsuu leikkaus- ja veronalennuspolitiikkaa realistiseksi eikä oikeistolaiseksi.

Minun, ja noin yleistäen koko vasemmiston, arvot lähtevät kuitenkin siitä, että ihmisellä itseisarvo ja siten oikeus vastikkeettomaan toimeentuloon. Millainen pakko tahansa on rikos ihmisen yksilönvapautta kohtaan, joten perustoimeentulon vastikkeellisuus on ihmisoikeuksien vastaista. Siispä myös perustulon kannattaminen on pohjimmiltaan arvokysymys: se antaa moraalisen signaalin siitä, että jokainen ihminen ansaitsee toimeentulon ja valinnanvapauden. Jos perustuloa saavat ihmiset eivät sitten hakeudu töihin, vika on jo töissä eikä työttömissä.

Kaikki niin vasemmalla, keskellä kuin oikeallakin tulkitsevat taloustieteen tuloksia valikoivasti, omien ennakko-oletustensa mukaisesti. Siksi ei ole olemassa mitään neutraalia ja objektiivista totuutta työttömien aktivoinnista, vaan kaikki on tulkinnanvaraista. Ei ole mitenkään yksiuloitteista sekään, kuinka pitkälle saa mennä vain jotta kukaan työtön ei varmasti olisi ikinä passiivinen. Päämäärä ei oikeuta keinoja, jotka rikkovat hyvinvointivaltion perusperiaatteita.

Kun vastikkeellista sosiaaliturvaa ja leikkauspolitiikkaa lähdetään vastustamaan, on siis tärkeää tuoda arvot näkyviksi omalta, ja etenkin vastapuolelta. Oikeisto vastaa sosiaaliturvan heikentämiseen kohdistuvaan kritiikkiin usein vetoamalla juurikin Stubbin mainitsemaan ”realismiin”. Vaihtoehdot eivät ole realistisia, ja kriitikoiden pitäisi tuoda valmiit laskelmat valmiina pöytään aina kun löytyy jotain kritisoitavaa. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi suunnitella ja ennakoida yksityiskohtaisesti: vastikkeettoman sosiaaliturvan kaikki seuraukset selviävät vain kokeilemalla; sitten voi kyllä muuttaa politiikkaa jos ennakoimattomia ongelmia paljastuu. Taloustiedettä voidaan hyödyntää välineenä saavuttaa arvojen mukainen yhteiskunta, mutta taloustiede ei saa määrittää arvojamme; jos ei muista syistä, niin siksi että tiedettä tulkitaan aina arvojen vääristämänä.

Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta -pamfletti

Pamflettini Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta on nyt julkaistu ja sen voi ladata ilmaisena PDF-tiedostona täältä (293 kt). Fyysistä painotuotetta ei ole ainakaan toistaiseksi näköpiirissä.

Vastaisuudessa tämä sivu toiminee harvakseltaan päivittyvänä blogina, jossa käsittelen palkkatyötä ja muuta työtä, ja niiden puuttumista. Useammin päivitän aiheeseen liittyvää uutisointia kokoavaa Linkkejä ja lähteitä -sivua. Esittelysivulla kerron itsestäni työttömiin liitettyjen virhekäsitysten kautta.