Posted on by pasifaux

Keskustelua palkkatyön tulevaisuudesta

Peruste-verkkolehti julkaisi muutama päivä sitten mielenkiintoista keskustelua (palkka)työn merkityksestä: Debatti: Irti palkkatyöstä? Keskustelu on tosin puhtaan teoreettista ja tuntuu myös loppuvan pahasti kesken; vähintään joku olisi voinut tehdä loppuun yhteenvedon.

Periaattessa sekä toimittaja Pontus Purokurun että SAK:n Juha Antilan molempien kanssa on helppo olla samaa mieltä. Käytännön tasolla on kuitenkin kysymys siitä, tulisiko työväenliikkeen toiminnassaan tukea vakituista palkkatyötä vai epävakituista (prekaaria) pätkätyötä.

Antilan työväenperinteisiin nojaava vastaus on, että vakituista palkkatyötä, koska ihmiset pitävät vakituisista työpaikoista ja niiden tuomasta vakaudesta. Purokurun mielestä pätkätöitä, koska ne takaavat vakitöitä suuremman vapauden.

Teoriassa molemmat ovat tietysti oikeassa, mutta kumpi on realistisempi vaihtoehto? Yhteiskunnan ja etenkin työväenliikkeen nykyiset rakenteet ovat syntyneet tukemaan vakituista palkkatyötä, mutta sen asema vallitsevana työn muotona on koko ajan uhanalaisempi.

Pätkätöitä tukevia rakenteita ei sen sijaan ole. Oikeistolainen retoriikka pitää kevyt- ja yksityisyrittäjyyttä korkeassa arvossa, mutta oikeistolainen käytännön politiikka ei perustu tukemiseen vaan purkamiseen. Pätkätyötä ajava politiikka keskittyy työläisen oikeuksien heikentämiseen: tavoitteena on pakottaa ihmiset yrittäjiksi ja pois yhteiskunnan turvaverkkojen piiristä, koska valtion sosiaalimenoja halutaan pienentää.

Tämän hetken tilanteen perusteella on siis ymmärrettävää että Antila ja puolueista SDP toitottaa kovaan ääneen palkkatyön autuutta (“työ on parasta sosiaaliturvaa”). Vakitöiden tukijoina ovat ammattiliitot ja maan suurin vasemmistopuolue. Näiden vaikutusvaltaa ollaan kuitenkin koko ajan kaventamassa, eivätkä ne tunnu itse juuri vastustavan kehityskulkua: SDP ja suuret ammattiliitot suhtautuvat nihkeästi lakkoiluun ja lähtivät mukaan kiky-pelleilyyn, eli ovat kovaa vauhtia riisumassa itseään aseista.

Epävakituisen pätkätyön taustalla ei ole selkeästi organisoitunutta taustavoimaa, mutta esim. perustulo on asia jolle löytyy kannatusta lähes kaikista puolueista, siis vasemmiston lisäksi myös oikealta ja keskeltä. Jos perinteisen työväenliikkeen voimat hupenevat nykyistä vauhtia (ja SDP:n äänestäjäkunta vanhenee nykyistä vauhtia), tilanne voi muuttua hyvinkin nopeasti.

Jos taantuva työväenliike keskittyy kokonaan vakitöiden puolustamiseen, seuraako siitä väistämättä tappio? Taloudelliset ja poliittiset trendit ainakin näyttävät vahvasti siihen suuntaan. SDP ja liitot tuntuvat lähinnä käyvän viivytystaistelua, jossa työelämän heikennysten lieventäminen on suurin mahdollinen torjuntavoitto. Kaukana ovat ne ajat kun työväenliike oikeasti yritti parantaa työntekijöiden asemaa (esim. työajan lyhentäminen). Heikentyvällä liikkeellä tuskin on enää rahkeita pysäyttää kansainvälisen pääoman ohjaamaa prosessia, jossa vakituinen palkkatyö hupenee maailmasta.

Antila kritisoi perustuloa epämääräiseksi ja epärealistiseksi, mutta väittäisin että usko palkkatyön jatkuvuuteen on vielä epärealistisempaa. Ainakaan Suomessa ei vaikuta tällä hetkellä yhtään sellaista prosessia joka vahvistaisi palkkatyön asemaa, sen sijaan sitä heikentäviä prosesseja on lukuisia, kuten Purokurukin mainitsee.

Työläisen aseman parantaminen on kuitenkin kaikissa tapauksissa epärealistista, koska kapitalismi määrittää todellisuutemme: se mikä on mahdotonta kapitalismin logiikassa, on mahdotonta myös poliittisessa todellisuudessa. Vasemmiston tehtävä on vaatia mahdotonta, eli muuttaa poliittisen todellisuuden luonnetta.

Antila on aivan oikeassa siinä, että vakituinen palkkatyö tuo kaikkein eniten taloudellista turvaa työläiselle, ja siksi se on niin korkeassa arvossa. Tässä debatissa ajatus jää kuitenkin pahasti kesken: olisiko palkkatyö korkeassa arvossa, jos myös pätkätöitä tehdessä ihmisen toimeentulo olisi taattu? Nykyäänhän näin ei ole, mutta esimerkiksi perustulo voisi muuttaa tilannetta ja ihmisten prioriteetteja radikaalisti.

Pakkoyrittäjyys on hirveä asia, mutta Purokuru puhuu tässä nimenomaan teoreettisesta tilanteesta jossa yrittäjyys ja pätkätyöt eivät ole pakkoja vaan omia valintoja. Debatissa puhutaan negatiivisesta vapaudesta (vapaus jostakin, tässä tapauksessa palkkatyöstä) ja positiivisesta vapaudesta (vapaus johonkin). Purokurun mielestä palkkatyö on vankila, Antilan mielestä se voimaannuttaa eli toteuttaa positiivista vapautta.

Itsekin olen enemmän positiivisen vapauden kannatta, mutta en ajattele että palkkatyö on se ihmisen vapauttava väline. Itse en ainakaan jaksa tai ehdi tehdä työpäivien jälkeen juuri mitään niitä elämääni rikastuttavista asioista joita pystyn tekemään ollessani palkkatyön ulkopuolella. Riittävää perustuloa saavana itsensätyöllistäjänä voisin itse suunnitella ajankäyttöni niin kuin parhaaksi näen, niin että jäisi aikaa ja voimia muullekin kuin työlle. Nykytilanteessa en kuitenkaan haluaisi missään nimessä olla itsensätyöllistäjä, koska silloin elämäni olisi paljon turvattomampaa kuin palkan tai työmarkkinatuen saajana. Puhun täysin hypoteettisesta tilanteesta, joka kuitenkin on se mitä vasemmiston pitäisi mielestäni ajaa.

Vakituinen palkkatyö luo siis turvallisuutta mutta ei vapautta. Vaikka pidänkin yksilönvapautta yhtenä tärkeimmistä ihmisoikeuksista ja eettisistä säännöistä, myönnän silti että liika vapaus luo myös ahdistavaa epävarmuutta. Tarvitaan tasapainoa turvallisuuden ja vapauden välillä, mutta nykyinen yhteiskunta (ei pelkästään työelämä) suuntautuu niin vahvasti turvallisuuteen, että yhä harvempi yksilö voi pitää itseään merkittävässä mielessä vapaana.

Antila myös vetoaa tutkimuksiin, joiden mukaan lottovoiton jälkeenkin palkkatyötä tekevät haluaisivat jatkaa töiden tekemistä, mutta aiempaa lyhyempinä päivinä. Omakohtaisestikin koen, että palkkatyössä raskainta on työpäivien pituus. SAK oli hyväksymässä kilpailukykysopimukseen sisältyvää työajan pidennystä – miten tällainen työväenliike voisi väittää tosissaan ajavansa työajan lyhentämistä tai muuta työolojen parantamista?

Loppujen lopuksi asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, toisin kuin nämä debatin puheenvuorot. On naiivia ajatella että sen enempää vakituiset palkkatyöt kuin pätkätyöt tai palkattomat työt olisivat katoamassa mihinkään lähiaikoina. Kyse on tulevaisuudesta ja siitä mihin suuntaan työn luonne kehittyy.

Työväenliikkeen tulee olla valmis reagoimaan kapitalismin sille asettamiin haasteisiin eikä kaivautua johonkin valmiin sosiaalidemokratian poteroon puolustamaan tiettyä elämäntapaa, jota rapautetaan kaikilta suunnilta. Koska jos se puolustus pettää, jäljelle ei jää enää mitään. Yksi vakavimmista vihervasemmistoa hajottavista ristiriidoista onkin juuri suhtautuminen siihen mitä on hyvä työ, ja yhteisen sävelen löytäminen olisi erittäin tärkeää, jotta kansainväliselle pääomalle syntyisi jälleen vakavastiotettava poliittinen vastavoima.

Posted on by pasifaux

Mediakatsaus: Mitä Helsingin sanomat kirjoitti työstä 25.2.

Sain jostain syystä postissa Helsingin sanomat viime lauantaina, 25.2., vaikka en olekaan tilaaja. Valtavirtamedia toistaa niin yksipuolisesti ja kritiikittömästi yhteiskunnallisen eliitin ideologiaa, etten minä sellaista halua olla lukemassa ja tukemassa. Ei kyse silti ole mistään valehtelevasta feikkimediasta, joksi on nykyään tapana nimittää kaikkea mikä ei sovi omaan ennaltapäätettyyn maailmankuvaan. Ei Helsingin sanomat valehtele tai vääristele totuutta, ainoastaan kirjoittaa asioista yksipuolisesta näkökulmasta.

Koska se kuitenkin tipahti lehtiluukusta, tutustuin tähän numeroon ja löysin kolme juttua, jotka liittyivät keskeisesti työelämään ja työllisyyspolitiikkaan. Käyn tässä läpi niissä olleita näkökulmia.

Propagandaministeriö tiedottaa

Selkeimmin HS:n omaa linjausta noudattaa Eeva Palojärven kirjoittama raportti Työryhmä pohtii asumistuen leikkauksia (A 16), koska se on kokonaan lehden oman toimittajakunnan tekemä. Jutussa ei ole journalistista sisältöä, vaan toimittaja ainoastaan toistaa mekaanisesti valtiovarainministeriön “rahat loppuvat” -propagandaa, ja luettelee työryhmän ehdotuksia ja niiden perusteluja kritiikittömästi.

Valtiovarainministeriön työryhmä on pohtinut HS:n tietojen mukaan “kannustinloukkujen purkamista” ja “työn vastaanottohalun lisäämistä”. Nämä ovat täysin harhaanjohtavia sanavalintoja. Jokainen VM:n ja Sipilän hallituksen puuhia seurannut tietää että tämä tarkoittaa tukien leikkaamista ja työttömien oikeuksien heikentämistä. Kyse on työnhakupakosta, ei mistään halusta tai vastaanottamisesta. “Kannustaminenkin” tarkoittaa ihmisten perustoimeentulon tekemistä mahdollisimman vaikeaksi.

Työryhmä aikoo esittää huomenna julkaistavassa mietinnössään mm. asumistuen leikkaamista ja työvoiman liikkuvuuden parantamista vähentämällä työnhakijoiden oikeuksia. Tyypillistä peruskamaa, jota syntipukkeja rakastavalta hallitukselta on totuttu kuulemaan. Palojärvi toistaa työryhmän sanavalintoja myös puhumalla “asumistuen paisumisesta” sen sijaan että puhuisi esim. asumiskustannusten paisumisesta. Sen lisäksi, että työttömyys on työttömien vika, ilmeisesti myös Suomen korkeat vuokrat ovat asukkaiden syytä? Aina löytyy lisää leikattavaa maan köyhimmiltä, vaikka kuinka näyttäisi siltä että eihän nyt enää voi mitenkään leikata lisää. Kurjiastamispolitiikalle ja poliitikkojen vastuunvälttelylle ei näy loppua: köyhimmät saavat maksaa eniten epäonnistuneesta talouspolitiikasta.

Vaikka lähdettäisiin taloustieteen näkemysten vastaisesta lähtökohdasta, että valtiolla ei ole rahaa, sitä ongelmaa voitaisiin kyllä lähteä ratkaisemaan monella muullakin tavalla kuin kurittamalla yhteiskunnan heikoimpia, jotka eivät nytkään ole oikeutettuja riittävään toimeentuloon. Leikkaukset voisi kohdistaa esim. ympäristölle haitallisiin tukiin, verotuksen progressiota voisi voimistaa, verosuunnittelua ja -kiertoa voisi yrittää tosissaan kitkeä, jne. Keinoja olisi kyllä monta, jos leikkauksia ei oikeasti haluttaisi tehdä. Oikea journalisti kyseenalaistaa poliittiset taustaolettamukset ja niistä tehdyt johtopäätökset.

Vaikka tässä on kyseessä vasta “asioita pohtiva” työryhmä, Sipilän hallitusta seuranneet tietävät kyllä miten tästä edetään: ryhmän ideat halutaan toteuttaa sellaisenaan, mutta sitten joku huomauttaa että ehdotus on lainvastainen, ja muutenkin voi syntyä suuri kohu. Hallitus peruu ehdotuksensa joko kokonaan tai eniten kohua herättäneen osion. Muutaman kuukauden kuluttua samaa ehdotusta yritetään viedä läpi uudestaan hieman erinäköiseksi naamioituna ja ilman pahimpia ylilyöntejä, jolloin se todennäköisesti onnistuukin, koska kukaan ei jaksa tai huomaa enää vastustaa. Työryhmän tekemisiä on siis syytä seurata niin kuin ne olisivat hallituksen tekemisiä.

Näissä VM:n ideoissa on monta ongelmaa. Yksi ilmeisimmistä on Sipilän hallituksen arkkivihollinen, perustuslain 6 §:n 1 momentti (“ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä”). Absurdissa byrokraattisuudessaan lähes kafkamaiselta kuulostaa idea, jonka mukaan työvoiman liikkuvuuden ongelmia voitaisiin poistaa sillä, että “nuoret ja vähemmän koulutetut sinkkumiehet” joutuisivat hakemaan töitä muita työttömiä työnhakijoita laajemmalta alueelta.

Tähän mennessähän hallitus on halunnut syrjiä lähinnä yhden ulkoisen tekijän perusteella (turvapaikanhakijuus ennen kaikkea), mutta tässä oltaisiin nyt kohtelemassa työttömiä epäyhdenvertaisesti peräti neljän tekijän perusteella: iän, koulutustason, siviilisäädyn ja sukupuolen. Hallituksen konservatiiviseen arvomaailmaan sopii tietysti hyvin perheellisyyden asettaminen jonkinlaiseksi paremmuuden merkiksi. Parisuhde ja perhe ovat ainoa syyt, jotka saavat sitoa ihmisen jollekin paikkakunnalle. Koti, uskonto ja isänmaa. Ihan hyviä arvoja, mutta saisi niitä valinnanvapautta toitottavassa sivistysvaltiossa olla muitakin.

Kriittinen näkökulma löytyy piilosta

Numerossa on esillä myös vaihtoehtoinen näkökulma: Karine Ligerin mielipidekirjoitus Vain harva palkkaa iäkkään työttömän (C 17). Tämä on yleistä: valtavirtamedia julkaisee kyllä vaihtoehtoisia näkemyksiä, mutta lähes aina haastattelujen tai mielipidekirjoitusten muodossa. Journalisteilta itseltään kuulee harvoin mitään kriittistä. Sen sijaan pääkirjoitukset ja muut isot jutut keskittyvät pääasiallisesti työttömien syyllistämiseen ja oikeistolaisiin talous- ja arvolinjauksiin.

On tosin sanottava Hesarin kunniaksi, että tämä mielipidekirjoitus on myös poimittu C-osan etusivulle lyhennettynä “Mielipide: Vain harva palkkaa työttömiä” -nostona. Tasapuolinen media nostaisi kuitenkin vastakkaiset näkemykset esille vierekkäin ja tasavertaisina, eikä ripottelisi niitä ympäri lehden eri osioita. Mielipidekirjoitus ei tietenkään ole sama kuin asiantunteva ja kunnolla lähteistetty artikkeli, mutta ei ole Palojärven robottimainen raporttikaan.

En ole tarkistanut Ligerin esittämiä tilastoja (jotka ovat enimmäkseen hänen itsensä epävirallisesti omasta työnhaustaan keräämiä), mutta kyllä se on ihan yleisesti ottaen tiedossa, että työttömän työnhakijan on paljon vaikeampi päästä samaan työhön kuin työpaikkaa vaihtavan. Koska kuka nyt jotain työtöntä luuseria haluaisi töihin? Sehän on voinut vaikka saada potkut tuotannollisista syistä!

Ongelmaa on tietysti vaikea korjata, koska ei firmojen tehtävä ole työllistäminen vaan voitontavoittelu. Olisi kuitenkin älyllisesti rehellistä ja eettisesti kestävää lopettaa työttömien syyttäminen työmarkkinoiden perusominaisuuksista.

Yksilönvapaus täytyy ansaita ja periä

Kolmas työjuttu on downshiftausta eli “leppoistamista” koskeva Tiina Lietzénin haastattelu Metsien nainen (D 9), vaikka siinä ei kyseistä termiä käytetäkään. Hanna Syrjälä on haastatellut 51-vuotiasta metsänhoitajaa, joka kyllästyi entisen palkkatyöhönsä ja irtisanoutui, ja muutti metsään elämään askeettista ja vähätuloista elämää. Tästä jutusta jää ristiriitainen olo, eikä siitä voi tehdä yhtä suoraviivaista analyysiä kuin yllämainituista.

Tavallaan haastateltavan arvomaailmaa voi silti pitää lehden arvomaailmana, koska journalistithan kohteensa ovat valinneet. Tietynlaisen haastateltavan valitseminen vaikuttaa siihen millaista arvomaailmaa lehti ylläpitää. Ja tietysti haastattelijan asenne, joka tässä tapauksessa on varsin neutraali.

Vaikka haastattelusta näkyykin terve epäilys palkkatyön autuutta kohtaan, voi Lietzénin arvomaailmaa silti pitää varsin perinteisenä luterilaisen työmoraalin ilmentymänä. Itsekin samaistun hänen kulutuskriittisyyteen ja tietynlaiseen askeettisuuteen, vaikka en asukaan metsämökissä ilman vesivessaa.

Haastattelusta välittyy sen lisäksi selvä hyväosaisen etuoikeus ja ankara etiikka. Tietysti downshiftaaja on aina hyväosainen – huono-osaiset pärjäävät vähällä koska heidän on pakko elää “leppoisasti”. Jos pärjäävät. Lietzénillä on ollut oikeus “kyllästyä työhönsä”, koska hän oli laittanut paljon rahaa säästöön, perinyt (teknisesti lunastanut, hinnasta ei jutussa puhuta) nykyisen kotitilansa ja tehnyt viisaita osakesijoituksia. Vastaavasti hänen on “vaikea suvaita ihmisessä laiskuutta” ja hän tuntee “joka aamu syyllisyyttä, että on vapaa”. Yhteiskunnan tuilla elämistä hän pitää ainakin omalla kohdallaan moraalittomana. Oletus siitä, että hän eläisi työmarkkinatuella, on Lietzénille loukkaus.

Jutussa olisi tietysti ollut järkevää puhua downshiftauksesta, koska se assosioidaan liian usein laiskuuteen. Lietzén tekee kuitenkin paljon töitä, ehkä jopa enemmän kuin palkkatöissä ollessaan. Palkkatyö ja työ eivät ole sama asia, eikä työn määtä ja laatu. Merkityksettömään työhön, tekemiseen tai toimeliaisuuteen, voi kyllästyä. Mielekkääseen ei. Tärkeintä on tehdä työtä jolla on merkitystä tekijälleen, ei työtä josta saa palkkaa.

Lietzénin arvomaailmassa on paljon samaa kuin omassani. Minäkin luen ja kirjoitan paljon, käyn halvoissa konserteissa ja kirjastossa. En matkustele tai kuluta tarpeettomasti. Haastattelusta välittyvään syyllistämiseen en toivottavasti yhtä paljon sorru: tekstistä kuultaa läpi paheksunta sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole yhtä toimeliaita kuin hän itse.

Itse kuitenkin näen, kuinka itseisarvoinen toimeliaisuus on järjetöntä automatisoidussa korkean teknologian oleskeluyhteiskunnassa. Jos ihminen ei tällaisessa yhteiskunnassa keksi mielekästä tekemistä, ei se ole yksilön vika. Monilla on myös ongelmia terveyden tai elämänhallinnan kanssa, pääasiallisesti juuri siksi että heidän perustoimeentulonsa on koko ajan uhattuna. Varmaan Lietzén ja hänen haastattelijansa sen tietävät, mutta tässä jutussa puhutaan vain oikeanlaisesta työmoraalista ja vääränlaisista laiskottelijoista.

Minä kyllä keksin tekemistä, enemmän kuin ehdin tai jaksan tehdä, ja yritän koko ajan haastaa ja kehittää itseäni, ja olla myös hyödyksi muulle yhteiskunnalle. Lietzénkin sanoo pitävänsä “aina huolen siitä, että annan yhteiskuntaan vähintään sen verran kuin otan sieltä.” Hän tarkoittaa sillä kuitenkin ilmeisesti pelkästään rahaa. On yksisilmäistä ajatella, että ihminen olisi hyödyllinen ainoastaan rahassa mitattavilla tavoilla, kuten esim. palkkatyöllä tai sillä kuinka vähän nostaa yhteiskunnan tukia. Sitä paitsi jokainen ihminen on itseisarvo, ei mikään tavara jonka arvo mitataan pelkästään hyödyllisyydessä. Yhteiskunta ja talous ovat ihmistä varten, ei toisinpäin.

 

Mitä tästä Hesarin numerosta sitten jäi käteen? Lehti näyttää ylläpitävän taitavasti näennäistä journalistista puolueettomuutta. Näissä kolmessa jutussa ei ole juurikaan toimittajien omaa tekstiä. Niissä referoidaan työryhmän dokumentteja ja haastateltavan arvomaailmaa. Mutta miksi juuri näitä asioita, eikä toisenlaista näkökulmaa työhön? Se jätetään yleisönkirjoitusosastolle, jolla lähtökohtaisesti on vähiten painoarvoa lehdessä heti sarjakuvien jälkeen.

Oikeasti tasapuolinen lehdistö analysoi ja kritisoi kaikkea painamaansa, eikä vain toista sitä “neutraalisti”. Muuten se on vain tietynlaisen arvomaailman äänitorvi. Tämä oli tietysti vain yksi numero, mutta olen minä isoja sanomalehtiä viime vuosina sen verran kuitenkin lukenut, että tiedän tämän olevan yleinen trendi.

Posted on by pasifaux

Kuulustelumääräystä odotellessa

Sipilän hallituksen työllisyysohjelman “neronleimauksiin” lukeutuu työttömien pakottaminen haastatteluun kolmen kuukauden välein. Kuten hallituksen melkein kaikissa ideoissa muutenkin, kyse ei oikeasti ollut mistään uudesta:

“Lain mukaan määräaikaishaastatteluja tulee tehdä kolmen ja kuuden kuukauden kuluessa työttömyyden alkamisesta, ja sen jälkeen viimeistään kuuden kuukauden välein.”

Pakollisia nämä “haastattelut” ovat tähänkin mennessä olleet, ja valmistuessani lainmukainen aikataulu piti omalla kohdallani vielä paikkansa. Sittemmin taantuma on lisännyt työttömyyttä, ja TE-toimiston resursseja on leikattu, joten lakia ei ole voitu enää käytännössä noudattaa.

Hallituksen ja ministeri Jari Lindströmin keksimä ratkaisu on, että ne resurssit annetaan takaisin. Paitsi että ne annetaankin yksityisille toimijoille, ei TE-toimistoille. Hallituksen linjan mukaisesti tärkeintä on verovarojen lahjoittaminen yksityisille yrityksille, ei hyvinvoinnin lisääminen. TE-toimistot olisi tarkoitus kokonaan lakkauttaa ja toiminnot yhtiöittää tai yksityistää vuodesta 2019 lähtien.

Hallitukselle tyypillisesti se peruu parhaat ideansa melkein heti, tässä tapauksessa silloin kun oikeus- ja työministerille kerrottiin että itse asiassa yritykset eivät voi hoitaa työttömyysturvaan liittyviä asioita koska ne sisältävät viranomaispäätöksiä. Nyt ilmeisesti peruminen on kuitenkin peruttu, koska ainakin Pirkanmaalla aiotaan sitten kuitenkin ulkoistaa määräaikaishaastattelut. Linkin takana olevan uutisen muotoilu vaikuttaa kuitenkin siltä että jotain kiellettyä, tai laillisesti kyseenalaista, tässä ollaan tekemässä. Kuulostaa ihan siltä että jotain tahoa tässä ollaan huijaamassa:

“Tarjouskilpailun kerrotaan koskevan määräaikaishaastatteluja tukevia palveluita, mutta todellisuudessa yksityiset palveluntuottajat tekevät myös varsinaisia haastatteluja.”

Nähtäväksi jää, päteekö tämä epäilyttävä linjaus myös muiden ELY-keskusten kohdalla. Virallinen tieto tällä hetkellä tuntuu olevan, että ainoastaan tukipalveluja ulkoistetaan. On joka tapauksessa hyvin kyseenalaista, lisääkö mikään ulkoistaminen työllistämistoimien tehokkuutta. Ei ole mitään syytä olettaa, että tulos on yhtään kustannustehokkaampi kuin saman rahasumman antaminen TE-toimistoille.

Tämä johtuu siitä, että TE-toimiston pitää lain mukaan olla aina mukana kaikissa yksilön työttömyysturvaan liittyvissä asioissa. Vain viranomainen voi tehdä päätöksiä yksilön toimeentulosta. Eli yksityinen firma ei voi antaa lausuntoa työttömyystuen maksua varten Kelaan tai työttömyyskassaan. Yksityinen firma ei voi myöskään määrätä työtöntä karenssiin, eikä TE-toimistokaan saa tehdä karenssipäätöstä pelkästään sen perusteella mitä joku toinen toimija kertoo. Tämä tarkoittaa siis sitä että yksityisen toimijan pitää antaa lausunto TE-toimistolle, jonka pitää antaa lausunto tuen maksajalle. Kuulostaako tehokkaalta?

Kuulostaa myös epäilyttävältä työttömän oikeussuojan kannalta. Nykyäänhän TE-toimiston lausunnoista ei voi valittaa, koska ne eivät ole päätöksiä. Työtön voi valittaa vain Kelan tai työttömyyskassan päätöksestä. Siis siitä, että työttömyystuen maksaja on tulkinnut lausuntoa väärin. Jos TE-toimisto on päättänyt laittaa työttömän karenssiin, hän ei itse voi käsittääkseni haastaa tätä päätöstä mitenkään. Ja tuskin voi yksityisen palveluntuottajankaan lausuntoja.

Haastatteluja ryhtyvät enimmäkseen tekemään henkilöstövälitysfirmat, joilla on kyllä varmasti TE-toimistoa parempi tuntemus työmarkkinoista, koska oman kokemukseni perusteella viranomaiset eivät kyllä tiedä varsinkaan meidän korkeakoulutettujan työllistymisestä yhtään mitään. Jotkut saattavat siis työllistyvät aiempaa paremmin, mutta mihin?

Annetaanko yksityisille firmoille rahaa mistä tahansa tilastojen siivouksesta? Riittääkö heille että kaikki työttömät työnnetään liukuhihnalla kuntouttavaan työtoimintaan? TE-toimistot ja kunnat käyttävät jo nyt kyseistä toimintaa törkeästi väärin, miten yksityisten yritysten toimintaa olisi yhtään helpompi pitää ruodussa? Vai panostavatko firmat ainoastaan helposti työllistyviin, jolloin palkkion saa kaikkein pienimmällä työpanoksella? Vai tyytyvätkö ne järjestämään tarpeettomia kursseja työttömien nöyryyttämiseksi?

Haukun TE-toimistoa paljon, ja olen pitkään ollut sitä mieltä että se pitäisi lakkauttaa, mutta eivät yksityiset toimijat nauti luottamustani yhtään enempää. Työttömiä kyykyttävä asenne ei ulkoistamisella mihinkään katoa. Kutsun haastatteluja kuulusteluiksi, koska se niiden luonnetta kuvaa paremmin: niihin on pakko osallistua ja väärästä vastauksesta rangaistaan.

On varmasti olemassa työttömiä jotka ihan oikeasti hyötyvät patistamisesta, mutta on myös paljon työttömiä – kuten minä – jotka ovat täysin kyvykkäitä löytämään itse työnsä ja pitämään elämänsä kunnossa. Minä en hyödy TE-toimiston “palveluista” enää mitenkään, ja määräaikaishaastattelut ovat ajanhukkaa.

Vaikka haastattelijana olisi yksityisen firman työntekijä, työpaikkojen määrä ei lisäänny siitä mihinkään. Tai ainakaan sellaisten työpaikkojen, joihin minä olen soveltuva. Ne olen löytänyt ihan itsekin. Tai oikeammin: ne ovat löytäneet minut, koska ammattitaitoni on ollut niin kysyttyä. Joillain aloilla firmat varmasti osaavat kaivaa piilotyöpaikkoja esille paremmin kuin TE-toimisto, mutta ei minulla ole niillä aloilla mitään osaamista tai kokemusta. Eikä siksi myöskään mahdollisuutta työllistyä.

Minun tapauksessani patistaminen on nöyryyttävää holhousta: byrokraattista kyttäystä, jota Suomessa vallassa oleva oikeisto vihaa – paitsi jos kyse on työttömistä, jolloin se onkin erittäin tarpeellista. Kun olen työtön, minua lakataan kohtelemasta kuin aikuista jolla on oikeus päättää siitä mitä tekee elämällään. En minä ole syrjäytynyt vaikka en olekaan palkkatöissä. Mutta TE-toimisto, tai henkilövuokrausfirma tai mikään muukaan liukuhihnamainen palvelutehdas, ei voi käsitellä ihmistä yksilönä.

Työttömät ovat tilasto, työttömät ovat stereotyyppejä, joita tulee ensisijaisesti aina epäillä. Myyttinen sohvalla makoileva työtön alkoholisti on se malli, jonka perusteella kaikkia työnsä menettäneitä kohdellaan. Siksi kaikissa toimenpiteissä pakon ja kurinpidon on oltava mukana. Ihmisarvoisesti kaikkia ihmisiä palkkatyöstatuksesta riippumatta kohtelevassa yhteiskunnassa TE-toimisto tarjoaisi ainoastaan vapaaehtoisia palveluita niille jotka oikeasti niitä tarvitsevat, eikä toimeentulo (esim. perustulo) olisi mitenkään riippuvainen minkään kyykytysviraston päähänpistoista.

Posted on by pasifaux

Paluu kakkosluokan kansalaiseksi

Kun perustin tätä sivua, tästä oli tarkoitus tulla aktiivisesti päivittyvä blogi palkkatyöstä. Sitten kävi hassusti, ja pääsin palkkatöihin, eikä ollutkaan enää aikaa kirjoittaa. Pamflettini jatko-osakin on ollut työn alla jo monta vuotta.

Nämä kolme vuotta ovat kuluneet puoliksi oman alan pätkätöissä julkisella sektorilla, puoliksi kortistossa. Viimeisimmän työrupeaman jälkeen, heti ensimmäisenä työttömyyspäivänäni, TE-toimistosta kerrottiin minulle, että olen väärällä alalla. Kannattaisi kuulemma harkita alan vaihtamista, koska näitä työpaikkoja on niin vähän. Näin siis sanottiin välittömästi sen jälkeen kun olin ollut vuoden verran tekemässä kyseisen alan töitä!

Valmistumiseni jälkeen TE-toimistossa kutsuttiin oman alan hommiin työllistymistäni “ihmeeksi”. Ilmeisesti sitä pidetään täytenä mahdottomuutena edelleenkin, vaikka osaan todistettavasti työllistyä alan töihin. On toki totta, että MOL:in sivujen tai TE-palveluiden kautta en ikimaailmassa olisi saanut töitä. Kaikki kolmen vuoden sisällä tekemäni työt ovat olleen ns. piilotyöpaikkoja, eli niihin ei ole haettu ketään julkisesti.

Alani ihmisten tiedossa vain on ollut minun osaamiseni ja työkokemukseni, joten minulle on tarjottu töitä aina kun siitä on pystytty maksamaan palkkaa. Eivät työsopimukseni määräaikaisia siksi olleet, että tekemättömiä töitä olisi ollut vain tilapäisesti, vaan siksi, että rahaa on ollut vain määräajaksi.

Töitä saadakseen pitää olla muodollisen pätevyyden lisäksi myös työkokemusta ja kontakteja. Kaikki tuntuvat tietävän tämän, paitsi TE-toimiston henkilökunta: heidän näkemyksensä oli, että minun pitäisi heittää vaivalla hankkimani koulutus, kokemus ja verkostot menemään pelkästään sen takia, että olen YHDEN päivän työttömänä.

Olen sitä paitsi jo kerran vaihtanut alaa: TE-toimiston ammatinvalintapsykologi ja lukuisat työkokeilut ovat tuoneet minut nykyiseen ammattiini. Nekin resurssit pitäisi ilmeisesti heittää hukkaan! Tuntuu että TE-toimistossa ei tiedetä yhtään mitään työmarkkinoiden toiminnasta. Siellä osataan vain nöyryyttää ihmisiä, ja siitä heille varmaan palkka maksetaankin. Minua “palvellut” virkailija ainakin tuntui olevan kiinnostuneempi elämänvalintojeni kritisoimisesta kuin työllistymiseni edistämisestä.

Heti työttömäksi jouduttuani tulee sellainen tunne, että minua lakataan arvostamasta ihmisenä juuri sillä sekunnilla kun työsopimukseni päättyy. Viimeisenä työpäivänä olen kollegoiden arvostama rautainen ammattilainen, josta ei millään haluttaisi luopua; seuraavana päivänä olen työllistymiskyvytön luuseri. Ihmisarvoni muuttuu mielivaltaisesti täysin itsestäni riippumattomista syistä. En minä jäänyt työttömäksi omien ominaisuuksieni vuoksi, tai siksi ettei työpanostani enää tarvittu, vaan siksi että julkisella sektorilla ei ole varaa palkata kaikkea sitä henkilökuntaa, joka tarvittaisiin hyvinvointivaltion peruspalveluiden hoitamiseksi kunnolla.

Silti minuun on lyöty työttömän leima, ja kun sen leiman kerran saa, niin suuri osa suomalaisista pitää minua välittömästi loisena. Täysin riippumatta siitä että työttömätkin ovat yksilöitä ja ilman palkkatöitä lukemattomista eri syistä. Sillä ei ole mitään arvoa, että olen ollut töissä, koska juuri nyt olen yhteiskunnan loinen, koska kehtaan olla hetkenkin pois palkkatöistä

TE-toimistosta tai mistään muualtakaan on ihan turha odottaa kehuja tai kiitosta siitä että onnistuin todennäköisyyksiä vastaan työllistymään täysin omin avuin – koska olen niin hyvä työssäni, juuri tässä ammatissa. Ei sillä, että olisin itsekään kokenut osallistuneeni mihinkään Suomi kuntoon -talkoisiin. Palkkatöiden tekeminen on ennemminkin tuntunut itsekkäältä. Se on ollut henkilökohtaisesti hyvin palkitsevaa, mutta samalla olen joutunut katsomaan vierestä avuttomana kuinka Sipilän hallitus on potkinut yhteiskunnan huono-osaisia päähän.

Palkkatöissä käydessä minulla ei nimittäin ole aikaa tai voimia tehdä mitään muuta, eli se on aina pois yhteiskunnallisesta toiminnasta ja työstä paremman tulevaisuuden puolesta. Palkkatöissä voi vain keskittyä nykyhetkeen ja omaan jaksamiseen, sillä kutsumusammatinkin harjoittaminen vaatii veronsa.

Valtaapitävät varmaan rakastavatkin palkkatyötä niin paljon, ja vihaavat työttömiä yhtä suurella antaumuksella, koska työssäkäyvät ovat poissa kurjistamispolitiikan tieltä; yhteiskunnan valtarakenteet saavat pysyä rauhassa entisellään, koska suurilla massoilla ei ole voimaa vastustaa mitään. Työttömät puolestaan passivoidaan vaarattomiksi rankaisemalla heitä työmarkkinoiden ja työllisyyspolitiikan epäonnistumisista.

Aion kuitenkin olla kapulana rattaissa niin kauan kun minulla on aikaa ja voimia sellaiseen. Toivottavasti se on siihen asti kunnes pääsen taas oman alan palkkatöihin. Saattaa kuitenkin myös olla, että minut laitetaan sitä ennen “kuntouttavaan työtoimintaan” tai johonkin muuhun pakkotyöhön, jossa olen poissa työttömyystilastoista ja hiljaa yhteiskuntamme epäoikeudenmukaisuudesta.

Siihen asti kuitenkin pidän tässä blogissa meteliä työttömien puolesta. Eihän siitä kovin suurta melua tule, mutta isompaakaan äänitorvea ei ole tarjolla. Työttömät kun eivät pääse lehtien pääkirjoituksiin puolustamaan itseään – ne on varattu työttömien mustamaalaamiseen.

Posted on by pasifaux

Suomi epäkuntoon, osa 2: SSS-hallituksen työpolitiikka ja kaksinaismoraali

Virheellisen talouskäsityksen ohella Sipilän hallituksen keskeisiin ongelmiin kuuluu selvä kaksinaismoraali. Hallitusohjelman korkealentoisessa ja konsulttihenkisessä johdantoluvussa (Suomen tulevaisuuden visio: Suomi 2025 – Yhdessä rakennettu) puhutaan luottamukseen, kunnioitukseen ja yksilönvapauteen perustuvasta Suomesta, jossa koetaan yhteenkuuluvuutta ja välitetään toisista.

Käytännössä hallituksen suunnitelmista huomaa, että tämä koskee vain tiettyjä suomalaisia. Vakituisissa palkkatöissä tai yrittäjänä toimivia kohdellaan täysin eri tavalla kuin meitä jotka olemme vakituisen ansiotulon ulkopuolella. Vapaus ja luottamus koskee vain niitä, jotka ovat omaksuneet talousjärjestelmämme niin hyvin että pystyvät olemaan mukana sen tuotantokoneistossa ongelmitta.

Näkyvimmät hallitusohjelman kritiikit ovat keskittyneet siihen, että ”yhteisissä säästötalkoissa” ei tosiasiassa ole mitään yhteistä: köyhät ja huono-osaiset pakotetaan mukaan, rikkailta ja hyväosaisilta pyydetään kauniisti. Samanlainen kaksinaismoraali näkyy myös hallituksen tavoitteissa purkaa normeja ja byrokratiaa, kuten esim. vasemmistoliiton kansanedustajat Kontula, Sarkkinen ja Andersson ovat huomauttaneet.

Räikein esimerkki tästä on liitteessä 4 (s. 10, asuntopolitiikka): valtiorahoitteisten asuntojen asukkaiksi halutaan ainoastaan köyhiä. Asukkaiden tulot aiotaan tarkistaa 5 vuoden välein ja irtisanoa niiden vuokrasopimukset, joilla on liian isot tulot. Vastaavasti asumistukea on tarkoitus myöntää vain sen verran, mitä paikkakunnalla mahdollisesti olevien valtion rahoittamien asuntojen vuokra on. Tässä siis halutaan luoda täysin uusi byrokratian mekanismi ja normiviidakko lisäämään tarpeetonta paperityötä!

SDP:n Antti Lindtman ja vihreiden Anni Sinnemäki ovat huomauttaneet, että tämä jos mikä luo kannustinloukun, josta hallitus nimenomaan väitti haluavansa eroon (hallitusohjelman s. 13: ”työn vastaanottamista estäviä kannustinloukkuja puretaan ja rakenteellista työttömyyttä alennetaan”): ei kannata vastaanottaa töitä, koska sitten menettää kotinsa. Tällainen politiikka johtaa myös gettoutumiseen, siihen että köyhille ja rikkaille muodostuvat omat kaupunginosansa, mistä seuraa yhteiskunnan entistä voimakkaampi eriarvoistuminen ja yhteiskuntarauhan järkkyminen.

Myös työttömyystukeen halutaan lisätä byrokratiaa:

”Hallitus valmistelee […] työttömyysturvan uudistuksen, sisältäen työn vastaanottovelvoitteen tiukentumisen sekä velvoitteen osallistua aktivointitoimenpiteisiin”

Mitä enemmän työttömyyteen liittyy velvoitteita, sitä enemmän tarvitaan myös valvontaa, eli lisää byrokratiaa ja normeja. Eikä tässä mistään kannustamisesta ei ole kyse, vaan pakottamisesta. Työttömiä halutaan nöyryyttää entistä enemmän pakottamalla heidät toinen toistaan tehottomampiin ”aktivointitoimenpiteisiin”. Todennäköisesti tämä tarkoittaa kuntouttavaa työtoimintaa, eli ilmaista pakkotyötä. Palkka korvataan sosiaaliturvalla samalla kun työnantaja säästää palkkakuluissa ja käärii itse kaikki voitot.

Pamfletissanikin sanoin, ettei minulla ole sinänsä mitään  sitä vastaan, että tekisin töitä tuolla kuntouttavan työtoiminnan tulotasolla, eli työmarkkinatuki + 9 e/pv. Siinä on ihan tarpeeksi rahaa minun tarpeisiini – aina kun olen ollut palkkatöissä, olen kokenut että minulla on liikaa rahaa. Käytännössä asiat ovat kuitenkin toisin: haluan tehdä töitä vapaaehtoisesti, riippumatta siitä onko se palkka- vai muuta työtä. Haluan myös olla työtehtävissä jotka vastaavat omaa osaamistani ja mielenkiintoani, koska silloin koulutuksestani on suurin mahdollinen hyöty yhteiskunnalle. Haluan, että tekemäni työ tuottaa yhteistä hyvää, ei jonkin yrityksen yksityistä voittoa. Siksi haluan tehdä töitä ainoastaan julkisella sektorilla.

Tämä kaikki on tietysti mahdotonta mallissa jossa aktivointi on velvoittavaa (ts. pakkotyötä) ja julkinen sektori halutaan ajaa alas. Pakottaminen ei kuitenkaan kuulu yksilönvapauteen perustuvaan länsimaiseen sivistysvaltioon. Se tekee minusta vastahakoisen ja vihaisen, ja ennen kaikkea epäluuloisen omaa ”etuani” ajattelevia poliitikkoja ja viranomaisia kohtaan.

Ongelmana on myös se, että pakkotyönä saa tehdä vain töitä, joista ei makseta palkkaa kenellekään (eli ei tarvita esim. minun vuosikaupalla hankkimaani ammattiosaamista), koska sitten ns. ”oikeiden työntekijöiden” työt olisivat uhattuna. Ja niinhän ne tietysti ovat julkisella sektorilla noin muutenkin, koska työttömyyttä vastaan taistelevan hallituksen mielestä julkisen sektorin työt ovat haitallista paskaduunia – paitsi tietysti silloin kun niiden tarkoituksena on työttömien kyykyttäminen.

Tämä kaikki kertookin syvästä epäluottamuksesta työttömiä kohtaan; työttömyyden ajatellaan olevan työttömän, ei työmarkkinoiden ominaisuus. Toukokuussa 2015 Suomessa oli 324 000 työtöntä; MOL:in sivuilla oli heinäkuun alussa 10 534 avointa työpaikkaa, eli siis parhaimmillaankin töitä on 3,2 %:ille työttömistä työnhakijoista. Loppujen 96,8 prosentin (n. 313 500 suomalaista) olisi ilmeisesti tarkoitus saada innovatiivisia bisnesideoita ja synnynnäistä yrittäjähenkeä ihan vain sillä, että heidän arjessa pärjäämisestään tehdään entistä vaikeampaa.

Omituinen yksityiskohta on myös hallitusohjelman maininta perustulokokeilusta, koska se on niin ristiriidassa kaiken muun ohjelman sisällön kanssa. Hallitus ajaa sosiaaliturvan vastikkeellisuuden lisäämistä, mikä on täydellinen perustulon vastakohta. Keskustalaisen e2-ajatuspajan Karina Jutilalla onkin perin omintakeinen käsitys perustulosta:

”Jos menet kokoaikaiseen työhön, saat maksimimäärän perustuloa. Jos autat vähän vaikkapa naapuruston vanhuksia pihatöissä, saat jonkin verran perustuloa.”

Tällainen malli perustuu siihen, että tukea annetaan sitä enemmän, mitä vähemmän sitä tarvitsee! Tämä on toki täysin yhteneväinen hallitusohjelman yleisen hengen kanssa: lisää niille joilla on jo tarpeeksi, vähemmän niille joilla ei ole tarpeeksi nytkään. Perustulon kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Läpi hallitusohjelman näkyy selvästi se, mitä vihreiden Erkki Perälä kutsuu nettomaksajan moraaliseksi närkästykseksi: nämä mainitsemani vakituisesta ansiotulosta nauttivat suomalaiset kokevat että he tekevät kaiken työn yhteiskunnassamme, mutta kaiken hyödyn tästä siitä vievät ne jotka eivät tee mitään ”tuottavaa” – heidän kustannuksellaan siis ”loisitaan”. Tämä kertoo korutonta kieltä Suomen viemisestä kohti itsekeskeistä ja epäsolidaarista luokkayhteiskuntaa. Kirjoitin pamfletissani laajemmin ns. loisimisen etiikasta, joten tässä vain tiivistän asian: tämä nettomaksajien käsitys yhteiskunnallisesta työn- ja vastuunjaosta on virheellinen.

Ansiotulo ei ole pääasiallisesti sen saajan omaa ansiota, vaan talousjärjestelmämme. Esim. myyjä ei ole mitään ilman hänen tuotteidensa ostajia – ei hän yksin mitään taloutta pyöritä. Siksi leikkauspolitiikkaa kritisoidaankin kokonaiskysynnän heikentämisestä: kun sosiaaliturvaa alennetaan, sen saajilla ei ole varaa ostaa yhtä paljon tuotteita kuin aiemmin. Rahaa on siis vähemmän kierrossa, eikä työssäkäyvillekään riitä enää yhtä paljon rahaa maksettavaksi palkkojen muodossa. Oikeastaan sillä ei olekaan merkitystä, onko hallituksen talouskäsitys oikea vai ei. Nettomaksajina itseään pitävät haluavat uskoa leikkauspolitiikkaan ja sen välttämättömyyteen, koska sitä voi käyttää tekosyynä sosiaaliturvan ja julkisen sektorin ideologiselle ja lyhytnäköiselle romuttamiselle.

Itsekeskeisyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin yksilökeskeisyys. Minä olen ehdottomasti individualisti ja yksilönvapaus on yksi korkeimmista eettisistä periaatteistani. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vain tietyillä ihmisillä on vapaus valita työnsä tai ansaita elantonsa rajoituksetta. Jokainen on oikeutettu vastikkeettomaan toimeentuloon, koska vain silloin ihminen voi todella olla vapaa. Oikeistoideologian mukaan ihminen voi toteuttaa vapauttaan vain ”vapailla” markkinoilla, vaikka ne tosiasiassa sitovat ihmisen toimimaan yksinomaan rahatalouden armoilla.

”Närkästyneet nettomaksajat” eivät koe kuuluvansa yhteiskuntaan vaan olevansa itsekseen pärjääviä yksilöitä. Mutta yksilö on osa yhteiskuntaa, hän on ympäristönsä summa. Nettomaksajat ajattelevat vain omaa yksityistä etuaan. Heidän mielestään veroja kannattaa maksaa ja julkista sektoria ylläpitää vain, jos he saavat itse siitä välitöntä hyötyä. Tosiasiassa he kuitenkin hyötyvät epäsuorasti myös sosiaaliturvasta, puhumattakaan julkisen sektorin ylläpitämästä infrastruktuurista ja suoremmista tuista.

Koska pienien tuloerojen yhteiskunnassa heikoimmassakin osassa olevien toimeentulo on taattu, ja heille tarjotaan aidot mahdollisuudet kehittää itseään ja parantaa taloudellista asemaansa, vallitsee yhteiskuntarauha. He kokevat olevansa samassa veneessä kaikkien muiden kanssa, ja ovat sitoutuneet yhteiseen yhteiskunnalliseen projektiin. Eli tehneet sen oikean yhteiskuntasopimuksen. Kun tätä hyvinvointivaltion perustaa nyt ryhdytään voimakkaasti murentamaan Sipilän hallituksen toimesta, tämä sitoutuminen ja suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunne heikkenee.  Se, että joitakin yhteiskunnan jäseniä pidetään ”loisina”, on täydellinen epäluottamuksen osoitus, joka aiheuttaa väistämättä vastareaktion: koska ”nettomaksaja” ei koe olevansa samassa yhteiskunnassa kuin minä, en minäkään pidä häntä saman yhteiskunnan jäsenenä. Olemme eri yhteiskuntaluokassa. Tästäkin käsitteestä kirjoitin laajemmin pamfletissani.

Ei lienekään sattumaa, että ainoat tahot, joille hallitus lupaa lisää rahaa, ovat armeija ja poliisi. Lisäksi poliisille halutaan antaa oikeus määrätä korkeintaan kahden vuoden vankeusrangaistuksia, sen sijaan että juttu kävisi käräjäoikeudessa. Ei tarvitse olla edes vainoharhainen miettiäkseen, että ehkä nämä linjaukset ovat tarkoituksella nimenomaan hallitusohjelmassa, joka leikkaa niin rajusti yhteiskunnan heikoimmilta. Kun raivostuneet kansalaiset sitten lähtevät osoittamaan mieltään leikkauksia vastaan ja mielenosoituksessa tapahtuu jotain pientä, poliisit voivat mukavasti passittaa kaikki väärää mieltä olevat suoraan vankilaan! Ei turvallista yhteiskuntaa luoda pelkillä aseilla, vaan tarvitaan myös sosiaalista turvallisuutta, jota Sipilän hallitus kuitenkin haluaa tuhota suurella innolla.

Kun tähän vielä yhdistää Sipilän mafiamaisen taipumuksen kiristykseen (”hyväksykää tämä sanelemani yhteiskuntasopimus tai köyhiltä leikataan 1,5 miljardia!”), niin on ilmeistä että tämän hallituksen tärkein hallitsemisväline on pelko. Eikä pelon pohjalta ei rakenneta yhteiskuntaa, joka perustuu yhteenkuuluvuuteen ja luottamukseen. Sipilän johdolla siis puhutaan yhtä ja tehdään jotain ihan muuta. Toivon, että kaikesta pelottelusta huolimatta vuodesta 2015 tulee aktiivinen lakko- ja mielenosoitusvuosi. Elokuun 22. päivä voi aloittaa suurmielenosoituksella Helsingissä. Nyt on korkea aika raivostua, ja antaa sen kuulua, koska vapaata ja hyvinvoivaa yhteiskuntaamme ei saa uhrata populistisen pelottelun varjolla!

Posted on by pasifaux

Suomi epäkuntoon, osa 1: Sipilän hallitusohjelman mädät perustukset

Pamflettini Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta on nyt luettavissa myös tällä sivustolla, lukukohtaisesti omiin sivuihinsa jaoteltuna. Pamfletille on tulossa myös jatkoa: pääsin melkein heti sen julkaisemisen jälkeen määräaikaisiin töihin, joista inspiroituneena olen ryhtynyt kirjoittamaan uutta pamflettia otsikolla Kokemuksia palkkatyöstä.

On siis useitakin syitä herättää tämä blogi henkiin: minulla on nyt aiempaa enemmän kokemusta suomalaisista työmarkkinoista, ja nyt kun olen taas työtön, minulla on myös aikaa ja voimia jakaa se teidän kanssanne. Tärkein syy suuni avaamiselle tulee silti ulkopuolelta: Sipilän hallituksen työlinjauksista.

Sipilän hallitusta on kritisoitu harvinaisen aggressiivisesti, mikä on täysin perusteltua, koska kyseessä on rakentavasta keskustelusta kieltäytyvä ja asiansa todella huonosti tunteva hallitus. Tässä bloggauksessa pääasiallisena kritiikin kohteena minulla on hallitusohjelma, joka toki tekisi mieli käydä järjestelmällisesti läpi ja tuoda kaikki sen lukuisat ongelmakohdat esille. Tässä ei kuitenkaan ole siihen tilaa, joten keskityn siihen vain osittain.

Varsinainen pääasiani on hallituksen työpoliittisissa linjauksissa, koska se on tämän blogin teema ja aihepiiri, josta itselläni on eniten henkilökohtaista kokemusta. Pääsen siihen kuitenkin vasta tämän postauksen toisessa osassa, koska ensin on käsiteltävä hallitusohjelman suurinta ongelmaa, joka lävistää sen alusta loppuun. Suurin osa ohjelman heikkouksista johtuukin juuri tästä pohjalla olevasta syystä: oletuksesta, että nyt kaavailtu leikkauspolitiikka on väistämätöntä – välttämätön paha, joka nyt vain on yksinkertaisesti pakko tehdä. Eikä siitä saa keskustella.

Tosiasiassa Sipilän hallituksen leikkaushalut perustuvat lähinnä kahteen lähteeseen: valtiovarainministeriön selvitykseen ja Sipilän mielikuvitukseen. VM on oman mielipiteensä kanssa varsin yksin – hallituksen linjaa kannattavat heidän lisäkseen lähinnä liikepankkiirit ja yritysjohtajat. Eli ihmiset joilla on oma lehmä (yksityinen voitontavoittelu) syvällä ojassa. Heiltä tulee vaatimus 6 miljardin ”sopeutustoimista”, joita ennen vaaleja kannatti vain kokoomus – perusuomalaisten ja keskustan leikkaushalut jostain syistä moninkertaistuivat vaalien jälkeen. Tämän lisäksi Sipilä veti omasta hatustaan 4 miljardin lisäleikkaukset, jotka tulevat ”kestävyysvajeesta”. Tietääkseni Sipilä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa esittänyt tälle väitteelle mitään perusteita, joten voin vetää vain sen johtopäätöksen, että hän on heittänyt sen lonkalta ihan itse.

Puolueettomista taloustieteilijöistä valtaosa on kuitenkin sitä mieltä, että leikkaukset ovat Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa pahin asia joka voidaan tehdä. Hallituksen talousajattelun ovat kyseenalaistaneet mm. Mika Pantzar, Pertti Haaparanta, Matti Tuomala, Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Ulkomaalaisista taloustieteilijöistä eurooppalaista kurjistamispolitiikka on näkyvimmin kritisoinut jo pitkään Paul Krugman, jonka mukaan Suomen talouden keskeinen ongelma on kuuluminen euroon, eikä suinkaan ”kestävyysvaje”, ”liian suuri” julkinen sektori tai velan ”iso” osuus bruttokansantuotteesta.

Suomesta tulikin (viimeistään) eduskuntavaalien alla talouspoliittisesti yhden totuuden yhteiskunta. Valtiovarainministeriön totuuden. Taloustiede ei kuitenkaan ole luonnontiede, jossa tietyt ”lainalaisuudet” voidaan melko isolla varmuudella esittää, vaan yhteiskuntatiede, jossa tulkitaan ihmisten toimintaa eri näkökulmista. Taloustieteessä on siis monta eri koulukuntaa, jotka voivat samanaikaisesti olla jossain määrin oikeassa/väärässä. Siksi talouspolitiikkakin on aina avoinna kyseenalaistamiselle ja vaihtoehdoille.

Hallituksen tulkinta Suomen taloudesta kompastuu silti täydelliseen epätieteellisyyteen: siihen, että ne pitävät sitä kotitalouteen tai yritykseen verrattavissa olevana taloudellisena toimintana. Tämä vihreiden kansanedustaja Touko Aallon kotitalousajatteluksi nimeämä väärinkäsitys ei sinänsä yllätä, koska Sipilä on liikemies, jolla on kokemusta yritysten menestyksekkäästä johtamisesta. Ongelma vain on se, että valtio ei ole yritys. Sen olemassaolon pääasiallinen syy ei ole voiton tuottaminen vaan sen kansalaisten hyvinvoinnin edellytyksistä huolehtiminen. Siksi sitä on täysin virheellistä johtaa samoin kuin yritystä. Tai kotitaloutta. Tavoitteet ja keinot ovat täysin erilaiset.

Koska en itse ole taloustieteilijä, en välttämättä osaa havainnollistaa valtion ja yrityksen talouden eroja kovin hyvin. Yritän silti. Selkeitä eroja ovat ainakin se, että valtio leikkaa aina myös tulojaan kun se leikkaa menojaan, ja se, että valtiolla on jossain määrin valtaa muokata talousjärjestelmää, jossa se toimii. Ratkaisevaa on tietysti myös julkisen talouden erilainen suhde velkaan: valtion ei tarvitse varsinaisesti pelätä velkaantumista, ja koko talousjärjestelmämme toiminta perustuu siihen että julkinen sektori voi ja saa ottaa velkaa. Ongelmana on lähinnä velanhoitokulujen (pääasiasiassa korkojen) mahdollinen kasvu, joka saadaan estettyä hyvällä luottoluokituksella. Se on Suomella parhaassa AA(A)-luokassa, joten parempaa aikaa lisävelan ottamiselle ei voi kuvitella. Kuten ruotsalaisen finanssitalon SEB:n pääekonomisti Robert Berqvistkin viime viikolla sanoi, Suomen velka on itseasiassa hyvin hallinnassa, ei vaarallisen suuri.

Tämän pohjalta on siis perusteltua sanoa, että hallituksen kaavailemille leikkauksille työttömyysturvaan (tai mihinkään muuhunkaan), ei ole mitään väistämätöntä syytä. Niiden tekeminen on tietoinen valinta, jolle on myös vaihtoehtoja. Parempia vaihtoehtoja.

Seuraavassa osassa keskityn tarkemmin Sipilän hallitusohjelman työttömyyttä koskeviin linjauksiin.

Posted on by pasifaux

Taistelu sosiaaliturvasta on taistelua arvoista

Kokoomuslaiset ovat jälleen vauhdissa: puolueen eduskuntaryhmän tuore puheenjohtaja Arto Satonen julkaisi viikko sitten kirjan Hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoppi – 16 murrettua myyttiä, ja sen turvin päässyt möläyttelemään julkisuudessa monenlaisia myyttejä. En tiedä mitä kirjassa lukee, koska se ei ole ilmaiseksi kaikkien luettavissa – miten kätevä tapa sulkea maksukyvyttömät ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta! Käsittelen siis tässä Satosen näkemyksiä sen kautta mitä hänen nettisivuiltaan ja uutisista osaan tulkita.

Lehdistössä parhaiten esiin on päässyt Satosen ajatus työajan pidentämisestä, jota käsittelevä kolmas luku löytyy kuitenkin netistä, ilmeisesti saamansa julkisuuden vuoksi. Itse keskityn tässä ”myyttiin” siitä että ”vastikkeellinen työttömyysturva olisi ihmisarvoa alentavaa”. Väitteen paikkaansa pitävyys riippuu tietysti hyvin pitkälti siitä mitä vastikkeellisuus tarkoittaa. Tuossa uutisessa Satonen kuulostaa melkein siedettävältä: ”jokainen työttömyyskorvausta saava antaa jotain vastikkeeksi saamastaan tuesta”. Sana jotain on mukavan epämääräinen ja monitulkintainen. Jos työtön saa itse täysin vapaasti päättää mitä tuo ”jotain” on, hänen ihmisarvonsa ei vastikkeellisuuden myötä välttämättä kärsi.

Mutta emme elä sellaisessa maailmassa: tämä ”jotain” olisi aivan varmasti ainoastaan jotain, minkä elinkeinoelämän lobbarit, työmarkkinajärjestöt ja oikeistolaiset moraalipoliisit voivat hyväksyä. Eli nöyryyttäviä ja merkityksettömiä töitä tyyliin risusavotta tai marjanpoiminta. Varsinkin itseni kaltaisen korkeasti koulutetun työttömän ihmisarvoa alentaa melkoisesti noin roimasti oman pätevyyden ja potentiaalin alapuolella tapahtuva nöyristely. Ottaen huomioon kuinka ahkerasti talouselämän johtajat ja kokoomus puhuvat innovaatio-Suomesta, on omituista kuinka vähän korkeakoulutettuja arvostetaan.

Satonen väittää murskaavansa myyttejä, mutta samalla ylläpitää toisia myyttejä, kuten tätä: ”pitkään jatkunut vastikkeeton työttömyysturva syrjäyttää yhteiskunnasta”. Meillähän ei siis ole vastikkeetonta työttömyysturvaa ollut koskaan olemassakaan, joten väite on melko lailla spekulatiivinen. Satonen ei ole ilmeisesti edes koskaan elänyt työmarkkinatuella, joten mistä hän tietää passivoiko se? Toivottavasti hänen kirjassaan on perusteelliset ja luotettavat lähteet.

Toki työttömyyden pitkittyessä työllistymisestä tulee entistä vaikeampaa, mutta esimerkiksi käsitys siitä, että halu työllistyä heikkenisi työttömyyden pitkittyessä, on osoittautumassa nimenomaan myytiksi. Ja kuten Satonen nettisivuillaan väittää uskovansa, yhteiskunnan toimintaan voi osallistua monella muullakin tavalla kuin hakemalla ja tekemällä palkkatöitä:

”Yritteliäisyys laajasti ymmärrettynä sisältää muutakin kuin yrittäjyyden ja yrittäjämäisen toimintavan (sic) palkansaajana. Siihen kuuluu myös yhteiskunnallinen aktiivisuus ja osallistuminen toimintaan, josta koituu hyötyä muillekin kuin itselle ja lähipiirille. Yritteliäisyyttä on kaikenlainen yleishyödyllinen vapaaehtoistyö, jota ihmiset tekevät suurella sydämellä vaikkapa urheiluseuroissa ja erilaisissa järjestöissä.”

Palkkatöistä syrjäytyminen ei tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.

Työmarkkinatuesta tekee nykyään vastikkeellista esimerkiksi se, että saajan on oltava työmarkkinoiden käytettävissä lyhyelläkin varoitusajalla, eikä hän saa tehdä työmarkkinoita vääristävää vapaaehtoistyötä – esimerkiksi tehtäviä ”jotka normaalisti tehdään työsuhteessa” (erotuksena Satosen mainitsemasta ”yleishyödyllisestä vapaaehtoistyöstä”, joka ei sotke markkinoiden toimintaa).

Pitkään jatkunut vastikkeellinen työttömyysturva – ei työttömyys – on kyllä syrjäyttänyt minua: työttömyyteni alussa jatkoin opiskeluajoilla alkaneita vapaaehtoistöitä eri organisaatioissa, mutta työttömyyden edetessä olen pikkuhiljaa jättäytynyt näistä puuhista pois, koska olen alkanut (esim. Eija Partasen tapauksen myötä, ks. aiheesta muualla) pelätä, että aktiivisuuteni nimenomaan vie minulta työttömyysturvan. Se, miten pitkään jatkunut vastikkeeton työttömyysturva vaikuttaisi passiivisuuteeni, on siis täysi kysymysmerkki. Ainakin nykyisessä työttömyysturvassa minua passivoivat vain ja ainoastaan sen ehdolliset ominaisuudet – juuri ne asiat jotka tekevät siitä vastikkeellista.

Työttömyysturva siis toden totta passivoi, mutta ei niillä tavoilla joilla yleisesti oletetaan, kuten tästä perusteellisesta kolmiosaisesta bloggauksesta selviää:

Osa 1: Miksi työttömyys halvaannuttaa
Osa 2: Osuuskunnat
Osa 3: Oman elämänsä toimitusjohtajat

Hienon työn tehneelle kirjoittajalle inspiraatio tuli TE-toimiston epäinhimillisestä mielivallasta kertovasta Ylen uutisesta: Kolme työtuntia kuukaudessa teki yrittäjän – työttömyyskorvaus evättiin.

Tiivistelmänä näistä linkeistä: TE-toimiston nimetön raati voi tulkita lähestulkoon minkä tahansa työttömän toimeliaisuuden yrittämiseksi ja itsensä työllistämiseksi; päätöksistä ei voi valittaa (koska ne eivät ole teknisesti päätöksiä vaan ”työvoimapoliittisia lausuntoja”), eikä näillä lausunnoilla ole mitään yhtenäistä linjaa, koska jokainen tapaus käsitellään yksilöllisesti ja salaisesti. Työtön ei voi koskaan tietää etukäteen onko hänen toimintansa sallittua vai ei; se voi selvitä vasta siinä vaiheessa kun on liian myöhäistä tehdä asialle mitään, ja työmarkkinatuki voidaan katkaista seinään ilman ennakkovaroitusta. Se ei vaikuta asiaan mitenkään, saako työtön kyseisestä toiminnasta tuloja vai ei. Eija Partasen tapauksessa työttömyystuen katkaisemiseen riitti kahvin tarjoilu ilmaisena vapaaehtoistyönä ystävän kierrätyskeskuksen avajaisissa.

Jos nuo linkit luettuaan kuvittelee, että työttömyysturva passivoi siksi että se on ”vastikkeetonta” tai siksi että se on liian iso, elää jossain rinnakkaistodellisuudessa: se passivoi vain ja ainoastaan koska TE-toimistolle on annettu tyrannimainen mielivalta pompottaa työttömiä täysin ennakoimattomilla tavoilla, jotka saavat jokaisen omaa parastaan ajattelevan työttömän tukahduttamaan kaiken aktiivisuutensa, intohimonsa ja oma-aloitteisuutensa ainoan tulonlähteensä menettämisen pelossa. Työmarkkinatuki ei ole helppoa rahaa, jota saa vaikka istuisi kotona tekemättä mitään: se on tuki, jota saa ainoastaan  jos istuu kotona tekemättä mitään. TE-toimiston sääntöjen noudattaminen vaatii huomattavasti enemmän työtä kuin niiden jättäminen omaan arvoonsa, ja pakkolaiskottelu on kutakuinkin yhtä epämiellyttävää kuin pakkotyö.

Lopulta kysymys sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta tai vastikkeettomuudesta ei kuitenkaan ole käytännöllinen vaan moraalinen. Kyse ei ole siitä mitkä ovat sosiaaliturvan kansantaloudelliset vaikutukset, vaan siitä mikä kenenkin mielestä on ”oikein” tai ”väärin”. Ei perustuloakaan oikeasti vastusteta siksi, että se uhkaa kansantaloutta (vastikkeeton sosiaaliturva on sen verran hypoteettinen idea, että kokemuksia sen vaikutuksista ei juuri ole), vaan siksi että vastikkeeton toimeentulo on monen mielestä moraalisesti väärin. Kuten Yle kertoo: ”Perustuloa [Satonen] vastustaa, koska se antaisi moraalisesti väärän signaalin siitä, että jotenolo (sic) olisi hyväksyttävää” (korostus omani). Ei sillä ole merkitystä aktivoiko perustulo, se nyt vain on yksinkertaisesti Väärin.

Satonen onkin kokoomuslaiseksi poikkeuksellisen avoin tästä ideologisuudesta: jopa vanha kunnon luterilaisen työn etiikka mainitaan hänen nettisivujen Arto-osiossa, jonka alaotsikko ”politiikka lähtee arvoista – tässä minun arvoni” poikkeaa kokoomukselle ominaisesta asiat ylösalaisin kääntävästä uuspuheesta. Kokoomuksen suosion yksi avaintekijä on ollut tämä ideologisuuden häivyttäminen ja leikkauspolitiikan normittaminen luonnonlakimaiseksi välttämättömyydeksi. Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb kutsuu leikkaus- ja veronalennuspolitiikkaa realistiseksi eikä oikeistolaiseksi.

Minun, ja noin yleistäen koko vasemmiston, arvot lähtevät kuitenkin siitä, että ihmisellä on itseisarvo ja siten oikeus vastikkeettomaan toimeentuloon. Millainen pakko tahansa on rikos ihmisen yksilönvapautta kohtaan, joten perustoimeentulon vastikkeellisuus on ihmisoikeuksien vastaista. Siispä myös perustulon kannattaminen on pohjimmiltaan arvokysymys: se antaa moraalisen signaalin siitä, että jokainen ihminen ansaitsee toimeentulon ja valinnanvapauden. Jos perustuloa saavat ihmiset eivät sitten hakeudu töihin, vika on jo töissä eikä työttömissä.

Kaikki niin vasemmalla, keskellä kuin oikeallakin tulkitsevat taloustieteen tuloksia valikoivasti, omien ennakko-oletustensa mukaisesti. Siksi ei ole olemassa mitään neutraalia ja objektiivista totuutta työttömien aktivoinnista, vaan kaikki on tulkinnanvaraista. Ei ole mitenkään yksiuloitteista sekään, kuinka pitkälle saa mennä vain jotta kukaan työtön ei varmasti olisi ikinä passiivinen. Päämäärä ei oikeuta keinoja, jotka rikkovat hyvinvointivaltion perusperiaatteita.

Kun vastikkeellista sosiaaliturvaa ja leikkauspolitiikkaa lähdetään vastustamaan, on siis tärkeää tuoda arvot näkyviksi omalta, ja etenkin vastapuolelta. Oikeisto vastaa sosiaaliturvan heikentämiseen kohdistuvaan kritiikkiin usein vetoamalla juurikin Stubbin mainitsemaan ”realismiin”. Vaihtoehdot eivät ole realistisia, ja kriitikoiden pitäisi tuoda valmiit laskelmat valmiina pöytään aina kun löytyy jotain kritisoitavaa. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi suunnitella ja ennakoida yksityiskohtaisesti: vastikkeettoman sosiaaliturvan kaikki seuraukset selviävät vain kokeilemalla; sitten voi kyllä muuttaa politiikkaa jos ennakoimattomia ongelmia paljastuu. Taloustiedettä voidaan hyödyntää välineenä saavuttaa arvojen mukainen yhteiskunta, mutta taloustiede ei saa määrittää arvojamme; jos ei muista syistä, niin siksi että tiedettä tulkitaan aina arvojen vääristämänä.